Rakas Kunniakiertokirje! AKA Liebster

Suomalaista blogiskeneä on viime aikoina villinnyt palkinto nimeltä Liebster Award. Palkinnon tarkoitusperät ovat hyvät, sillä tavoitteena on nostaa uusia, pieniä blogeja suuremman yleisön tietoisuuteen. Nyt palkinto osui omalle kohdalleni. Kiitos Marrasmorsian, Pälli & Höntti ja jotain Rockkenrollia! Olen otettu, että tykkäätte.

Mä en ollut kuullut Liebsteristä aikaisemmin, joten yritin ottaa selvää sen alkuperästä. Hetken kuluttua tajusin, että kyseessä on lapsuuteni kiertokirjeiden kanssa samankaltainen ilmiö, sillä edes Internetmahti Google ei osannut kertoa mitään Liebsterin synnystä. Palkinto on kiertänyt netissä ainakin viimeiset viisi vuotta. Todella moni bloggaaja on yrittänyt selvittää, kuka Liebsterin on keksinyt, mutta kenelläkään ei näytä olevan vastausta. Ainoa fakta kyseisestä tyypistä on se, että hän on puhunut sekä saksaa että englantia (Liebster Award = Rakas Palkinto). 

Liebsterin ideana ovat kysymyspatteristot. Palkinnon saaja vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin ja esittää omat kysymyksensä seuraaville palkinnon saajille. Aivan kuin niissä nostalgisissa kouluja kiertäneissä kiertokirjeissä. Tämän hetkisessä versiossa Liebsteristä tarkoituksena on esittää 11 kysymystä ja antaa palkinto 11 seuraavalle bloggaajalle! Yhdelletoista! Se tarkoittaa jäätävää eksponentiaalista kasvua, joten aion muokata pelin sääntöjä. 

Liebster kasvaa eksponentiaalisesti.

Ensinnäkään kukaan ei jaksaisi lukea tätä postausta läpi, jos mä vastaisin kaikkiin 33 mulle esitettyyn kysymykseen. Kaikki kysymykset olivat hyviä ja mielenkiintoisia, mutta aion vastata niistä vain kahteentoista. Toisekseen en aio haastaa Liebsterillä ketään. Jos Bloggeria on uskominen, aivan valtaosa lukemistani blogeista on tämän jutun jo käsitellyt. 

Kolmiot kasvavat eksponentiaalisesti.

Hatunnostona ja kiitollisuuden osoituksena kirjoittelen tähän lyhyehköt vastaukset kysymyksiin.

Aloitetaan Marrasmorsiamen setillä.

Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen? 

Mä olen aina tykännyt kirjoittamisesta. Blogi mediana kiinnosti, koska se antaisi mun itse määrittää säännöt siitä, mitä ja miten kirjoitan. Se oli myös erinomaista vastapainoa gradun ja tieteellisen tekstin kirjoittamiselle.

Mikä on suosikkikirjasi ja miksi?

Kaikki kirjallisuuden ystävät varmaan ymmärtävät mua, jos nimeän kolme kirjaa yhden sijasta. Lapsuudessani Taru sormusten herrasta herätti intohimon lukemiseen, ja siitä olen Tolkienille ikuisesti kiitollinen. Yliopistourani alussa Heywoodin teos Political Ideologies käännytti mut politiikan tutkijaksi ja sai mut näkemään maailman ihan uudessa valossa. Parisen vuotta sitten Khaled Hosseinin The Kite Runner puolestaan avasi ovet länsimaisen maailman ulkopuolelle ja koukutti pahan kerran. Rakastan myös Ursula le Guinia, Salman Rushieta ja nörttinä Lovecraftia.

Mikä oli lempilelusi lapsena? 

Pehmopupu nimeltä Punakukka. Äitini osti pupun mulle R-kioskilta. Halusin nimetä pupuni apilan mukaan, mutten tiennyt kyseisen kasvin nimeä. Lapsen logiikalla pupusta tuli siis Punakukka.

Minne olet aina halunnut matkustaa?

Olen teinistä asti haaveillut pääseväni käymään New Orleansissa. Haluaisin kokea kuuman kosteat yöt, haistaa bougainvilleoiden tuoksun, maistaa beignettejä ja kuunnella livenä jazzia, funkkia ja soulia.

Hylätty talo New Orleansissa

Huhhuh. Bear with me, folks. Seuraavana Pälli & Höntin kysymykset.

Mikä asia sai sinut viimeksi nauramaan?

Katsoin eilen Puoliskon kanssa leffaa nimeltä Bullets over Broadway ja hekottelin ääneen. Oli muuten hyvä! Suosittelen.

Mihin suuntaatte häämatkalle, jos sellaiselle lähdette?

Suunnitelmissa siintää Italian rannikko. Aurinkoa, kulttuuria, hyvää ruokaa ja viiniä.

Jos häissänne menisi yksi asia välttämättä isosti pieleen, mikä se mielestäsi saisi olla?

Hmmmmm. Luulenpa, että sähkökatkosta voisi selvitä luovuudella. Turvallinen vaihtoehto, koska Tampereen keskustan pääverkko on vaikea kaataa!

Mikä on parasta kumppanissasi?

Puolisko on luonteeltaan ihanin ihminen, jonka tunnen. Huumorintajuinen, ymmärtäväinen ja kärsivällinen. Ihan paras.

 Appenninen Colossus Toscanassa

Sitten vielä viimeiset, jotain Rokkenrollia -bloggaajan kysymykset. Gonna be over soon, I promise.

Mikä oli pienenä unelma-ammattisi?

Mä halusin olla balettitanssija. 

Esikuvasi?

Koetin pitkään miettiä vastausta tähän kysymykseen. Keksin useita ihmisiä, joita ihailen, mutta en ketään, joka olisi varsinaisesti esikuva. Haluaisin tulkita tämän positiivisesti niin, että mä taidan olla melko itsenäinen enkä halua kulkea kenenkään toisen jalanjäljissä.

Jos tietäisit auringon kohta sammuvan, kenen luokse menisit?

Jännä sattuma tämä kysymys. Sunnuntaina Puolisko mietti kotimatkalla autossa sitä, mitä tekisi, jos kuu olisi osumassa maahan. Mä vastasin, että menisin sun kanssas maanantaina maistraattiin ja vihille.

Mihin et koskaan kyllästy?

Mä taidan olla aika yksinkertainen, mutta voisin elää pastalla ja popcornilla. Nams.

Sitten on vielä yksi kysymys, joka nauratti mua niin paljon, että se on pakko lisätä tähän. 

Hankkisitko vyölaukun, jos se olis kuuminta hottia?

HELL NO!

Hää-ähkystä selviäminen

Kesä meni kivasti blogihiljaisuuden vallitessa. Saimme alkukesään mennessä buukattua juhlia varten kaikki tärkeimmät jutut - oli valmiina juhlapaikka, pitopalvelu, kuvaaja ja vihkipaikka. Puvunkin tulin ostaneeksi. Juhannuksen aikoihin iskikin hää-ähky ja sitä on nyt sulateltu pari kuukautta. 

 Helsingin parasta: Flow festival. Lavalla Lännen Jukka aka J. Karjalainen

Ähky oli odotettavissa. Mä innostun asioista aluksi hirmuisen paljon, mutta jonkin ajan kuluttua innostus laantuu tai saattaa lopahtaa kokonaan. Tyypillistä on myös se, että innostuksen laantuessa tehokkuuskin laskee. Mietin ja suunnittelen mielelläni kivoja juttuja, mutta muutun aikaansaamattomaksi. Liian usein jätän toteutuksen viime tippaan. Prokrastinaatio taitaa olla mun akilleen jänteeni...

Kesän älyttömintä: Pelle Peloton -isäni rakentama "mopo"

Tämä "kyllähän mä huomenna ehdin" -asenne rehellisesti sanottuna kauhistuttaa mua. Mä niin näen itseni panikoimassa ja juoksemassa päättömästi ympäriinsä viimeiset viikot ennen häitä. Ja ne kakut. Voi tsiisus, mä aion tehdä ne kakut itse. Näettekö tekin jo sielunne silmin, mikä niiden kakkujen kohtalo on? 

 Tampereen brunssiskenen parasta: Marusekin sushit

Ongelman tunnistaminen lienee kuitenkin jo puolet voittoa. Tokaisin viime kuussa toiselle kaasolleni, että potkit sit mua persiille hyvissä ajoin, ettei tule mulle tyypillinen tulipalokiire. Rakas kaasoni on huomattavasti mua tehokkaampi ja täsmällisempi, joten luotto onnistuneeseen hoputtamiseen on kova!

Upotin oheen muutamia fiiliskuvia kuluneelta kesältä. Jätän tähän viimeiseksi videon kesän, ja ehkä koko vuoden, mahtavimmasta illasta. Btw, video ei ole mun, vaikka käyttäjän nimimerkki on hämmentävän osuva. Behold, timantinkova Florence Welch!

Lähde: YouTube

P.S.: Aion häpeilemättä bailata What kind of mania omissa häissäni!

Vaihtoehtoja perinteisille ohjelmanumeroille

Ajattelin listata muutamia vaihtoehtoja perinteisille morsiuskimppua ja sukkanauhaa koskeville hääleikeille. Tässä muutamia helmiä netin kätköistä!

Tanssi avioliitolle

Ideana on osoittaa kunnioitusta avioliitolle instituutiona. Morsiuskimpun heittämisen sijasta morsian lahjoittaa kimppunsa häävieraista sille pariskunnalle, jonka avioliitto on kestänyt pisimpään. Käytännössä peli toimii niin, että seremoniamestari pyytää kaikki avioparit tanssilattialle ja laittaa musiikin soimaan. Parit alkavat tanssia. Hetken kuluttua seremoniamestari pyytää alle kaksi tuntia naimisissa olleita pariskuntia istumaan. Ensimmäisinä istumaan menee siten hääpari. Vieraat jäävät tanssimaan. Seuraavaksi seremoniamestari pyytää istumaan esimerkiksi alle vuoden naimisissa olleita. Tätä jatketaan halutuin intervallein (esimerkiksi yhden, viiden tai kymmenen vuoden intervalleilla) kunnes tanssimassa on yksi pariskunta. Tälle pariskunnalle morsian luovuttaa kimppunsa kunnianosoituksena heidän avioliittoaan kohtaan.

Morsian ja isoäiti

Vuosipäivälahja

Hääpari selvittää etukäteen naimisissa olevien vieraidensa hääpäivät ja toteuttaa pienen huomionosoituksen sille pariskunnalle, jonka vuosipäivä on ajallisesti lähimpänä hääjuhlan päivämäärää. Hääpari onkii tietoonsa vuosipäivää viettävän parin häävalssin tai -tanssin biisin ja soittaa kyseisen musiikkikappaleen häissään onnentoivotusten kera.

Etukäteishäälahja

Morsian lahjoittaa kimppunsa sille naispuoliselle vieraalle tai pariskunnalle, joka on menossa seuraavana naimisiin, ja toivottaa näille etukäteen onnea.

Gimmafrendit -tanssi

Kimpun heittämisen sijasta morsian tanssii parhaiden tyttöystäviensä tai vaikka kaikkien naisvieraiden kanssa. Tarkoituksena on valita jokin hauska, menevä biisi joraamista varten. Halutessaan tähän voi valita jonkin teemaan sopivan biisin. Mun sukupolvelleni toimisi mahtavasti kliseinen Spice Girlsien Wannabe. Toisena kliseena toimisi upeasti Cyndi Lauperin Girls Just Wanna Have Fun. Parrdi!

Morsian ja tyttöfrendit

Kukka tärkeälle ihmiselle

Jos olet heikkohermoinen hääintoilija, älä lue seuraavaa lausetta! Tämän ohjelmanumeron ideana on se, että kimpun heittämisen sijasta morsian hajottaa kimppunsa osiin ja ojentaa kimpun kukat itselleen tärkeille ihmisille. Morsiuskimppu on mahdollista rakentaa useista pienistä kimpuista, jolloin kimppu hajoaa osiin kauniisti. Kimpun hajotettuaan morsian pitää lyhyen puheen jokaiselle itselleen tärkeälle ihmiselle ja lopuksi ojentaa tälle kimpustaan kukan huomionosoituksena. 

Heitä jotain muuta

Kimpun ja sukkanauhan sijasta morsian/sulhanen voi heittää vieraille jotain muuta napattavaa. Erityisesti nörttiparit ovat kunnostautuneet uusien heitettävien keksimisessä! Esimerkiksi sen sijaan, että sulhanen heittäisi sukkanauhan merkitsemään seuraavan naimisiinmenijän, hän heittääkin Super Mario -maailmasta tutun 1UP -sienen. Kyseisestä sienestä saa pelissä yhden lisäelämän, joten heitettävänä esineenä se symboloi elämää ja terveyttä. 

Not kidding. Tää jäbä heitti 1UP -sienen!

Sekoita sukupuoliroolit

Erittäin hauska tapa yhtäaikaisesti rikkoa ja kunnioittaa vanhoja perinteitä on sekoittaa sukupuoliroolit. Tämä tarkoittaa sitä, että morsian kaivelee sulhasen karvaisesta jalasta sukkanauhan ja sulhanen heittää morsiuskimpun. Tai mieskimpun. Molemmat vaikuttavat älyttömän hauskoilta ohjelmanumeroilta! 

Morsian riisuu sulhasen sukkanauhan

Mieskimppu: beef jerkyä, miniviinapulloja, karkkia.

Ajattelin toteuttaa näistä yhden tai mahdollisesti jopa useamman. Täytynee neuvotella asiasta Puoliskon kanssa. Raportoin sitten aikanaan, mikä toteutui ja miten siinä kävi!

Ei kiitos: kimpun ja sukkanauhan heitto

Mä en halua häihini perinteistä sukkanauhan heittoa. Myöskin perinteisen morsiuskimpun heiton taidan unohtaa. Molemmat perinteet ovat sellaisinaan aikansa eläneitä ja symboloivat ajatusmaailmaa, jota en tunne omakseni.

Miksi en halua jatkaa kyseisiä perinteitä? Aloitetaan historiapläjäyksellä.

Lähde

Ennen muinoin morsimen uskottiin olevan hääpäivänään erityisen onnekas. Uskottiin, että palanen morsiuspuvun kangasta toimisi onnenkaluna. Häävieraat yrittivät repiä ja nyhtää itselleen palasen morsiamen puvusta, koska halusivat itselleen osan morsiamen onnesta. Tapa morsiuskimpun heitosta syntyi osittain halusta jakaa morsiamen onnekkuutta muiden kanssa, mutta myös halusta säilyttää morsiuspuku ehjänä. Toisten lähteiden mukaan morsian alkoi heittää sukkanauhansa häävieraille samasta syystä. Sukkanauhalla sai vielä bonuksena lisääntymisonnea.

Sukkanauhan heiton synnylle löytyi muutamakin selitys. Eräs versio kertoo, että keskiajalla humalaiset vieraat eivät jaksaneet odottaa morsiamen heittävän sukkanauhaa, vaan yrittivät riisua sukkanauhan omatoimisesti saadakseen ekstra-onnet. Hääparit eivät tästä ymmärrettävästi pitäneet. Syntyi perinne siitä, että sulhanen riisuu sukkanauhan ja heittää sen vieraille. Eräs toinen versio sukkanauhan heittämisestä puolestaan perustuu vanhalle vaatimukselle morsiamen neitseellisyydestä. Vieraat kävivät todistamassa, että liitto on täytäntöön pantu ja ottivat sukkanauhan todisteeksi. Tässä yhteydessä sukkanauhan pois heittäminen symboloi sitä, ettei morsian häidensä jälkeen ollut enää neitsyt. Voi kaunis historia!

Lähde

Modernimman näkemyksen mukaan morsiuskimpun ja sukkanauhan nappaajat menevät seuraavina naimisiin. Tällaisenaan heittoperinteet ovat ihan okei, mikäli kaikki vieraat ovat pelin hengessä mukana. Itse en koe miellyttäväksi jaotella vieraitamme sinkkuihin ja pareihin, etenkään niin, että sinkkujen täytyy kisailla keskenään parillisten tyyppien katsellessa vierestä. Olin itse todella pitkään sitä mieltä, etten halua mennä naimisiin kenenkään kanssa, joten en halua pakottaa ketään leikkimään kuka-pääsee-seuraavana -leikkiä. Ei se naimisiinmeno ole mikään itseisarvo. Tämän takia en halua heittää häissä kimppuani sinkkunaisille.

Sukkanauhan heittoon pätee sama sinkut versus parilliset -ongelma. Toinen siihen liittyvä ongelma on se, että sulhasen pitäisi käydä kaivelemassa se pirun sukkanauha mun helmojeni alta kaikkien katsellessa. Pelkkä ajatuskin tästä aiheuttaa epämiellyttävän fiiliksen. Reaktio sinänsä on aikas mielenkiintoinen, koska en yleensä ottaen ole mitenkään julkisiveä ihminen, ja valtaosa ihmisistä suhtautunee sukkanauhan riisumiseen vitsikkäänä ohjelmanumerona. Go figure.

Olen myös miettinyt, millä nämä perinteiset ohjelmanumerot voisi häissä korvata. Lupaan postailla niistä pian, vaikka viime aikoina on vähän blogihiljaisuutta ilmennytkin. Jepjep. Peace out.

Nyt kävi kuulkaas niin...

Että mä menin ja ostin vahingossa puvun! Jösses! Suunnitelmana oli ostaa puku vasta syksyllä tai talvella. Sanat ei oikein riitä vieläkään kertomaan, mikä fiilis mulla on, joten saatte läjän giffejä.

Ensireaktio:

Mikäs se tuolla mallinuken päällä..?

Onhan nämä puvut ihan kivoja, mutta eiköhän lähdetä kotiin...

Hetkeä myöhemmin:

Dämn dämn dämn vitsivitsivitsi...!

OMG I'M SO HAPPY

Puku löytyi ensimmäisellä sovituskerralla ja oli tyyliltään jotain ihan muuta kuin mitä kuvittelin haluavani. Jos muistatte, mähän olin innostunut näistä boheemeista pitsiunelmista:

Lähde

Ei sitten tullut boheemia pitsiunelmaa. Jännä.

Tarkoitus oli alunperin käydä vain katselemassa hääpukuja, jotta äitini pääsisi mukaan fiilistelemään. Suuntasimme lauantaina Tampereen Morsiusgalleriaan, jota ei voi kuin ylistää. Myyjät olivat ystävällisiä, ammattitaitoisia ja kärsivällisiä, vaikka ylitimme varatun sovitusajan puolella tunnilla. Sovitin kaikenlaisia pukuja hillityistä yksinkertaisista suorista puvuista valtaviin blingiprinsessamekkoihin. Kokeilin montaa pukua, jotka eivät olleet lainkaan omaa tyyliäni ja/tai joista en ajatuksen tasolla pitänyt. 

Ennakkoluuloton erilaisten tyylien sovittaminen kannatti ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille morsmaikuille. On täysin eri asia katsoa kuvaa puvusta ja pukeutua kyseiseen pukuun. Esimerkiksi romanttiset pitsipuvut näyttävät mielestäni kuvissa to-die-forilta, mutta kun puin sellaisen päälleni, en tuntenut mitään. Ehkä lievää mielenkiintoa pitsin kuviointia kohtaan. Toisena esimerkkinä sanottakoon, että kuvissa en lainkaan välitä suurista prinsessahelmoista, mutta ihastuin hetkeksi tulisesti Pronoviaksen värilliseen tyllipilveen:

 Pronovias Bia off-white

Prinsessamekot yllättivät mut pahanpäiväisesti. Niitä pukiessa tuli välitön tunnereaktio. Tuota yllä olevaa ~2200 euroa maksavaa vaaleanpunaista pilveä harkitsin muutaman minuutin täysin vakavissani. Puvun riisumisen jälkeen tunne hälveni ja järki palasi sanomaan, että a) hinta on naurettava ja b) haluatko sä muka tosissas useamman neliömetrin tilaa vievän helman. Jos prinsessamekon haluaisi, Pronoviasta olisi hyvin vaikea päihittää. Valtavat kuohkeat helmat olivat uskomattoman kevyitä ja korkeita verrattuna halvempiin versioihin. Kokeilin ~800 euroa maksavaa prinsessamekkoa, jonka helma painoi kuin synti. Se oli niin painava, että tunsin, kuinka helma painoi ja veti ihoa lantioluiden päällä.

Suurin osa sovittamistani puvuista oli hyvin perinteisiä hääpukuja. Herkkiä, tyttömäisiä, romanttisia, ehkä jopa sovinnaisia ja ennalta-arvattavia. Mutta sitten se viimeinen puku. Kukaan meistä - meitä oli paikalla iso jengi: minä, kaksi kaasoa, äitini ja siskoni -  ei meinannut huomata sitä viimeistä pukua, koska se oli mallinuken päällä. En muista, kuka puvun lopulta bongasi, mutta valtava kiitos bongarille! Viimeisestä puvusta tuli mun hääpukuni. Nyt se odottaa tuolla vaatehuoneessa hääpäivää.

Puku oli tyyliä, jota olin joskus ihaillut, mutta en ollut kokenut omakseni kuvien perusteella. Herranjestas se näytti ja tuntui hyvältä! Pukua pukiessa mua alkoi hymyilyttää ja mun teki mieli hyppiä ja tanssia. Tuntui välittömästi siltä, että tämä on mun juttu. Tuntui kotoisalta. Puvussa oli asennetta ja meininkiä, jota perinteisistä puvuista puuttui. Sen kanssa voisi vetää päälle nahkarotsin ja olla rock&roll. Jos muistatte, edellisessä postauksessani mietin ongelmaa yksinkertaisuuden ja dramaattisuuden välillä. Turns out dramaattisuus voitti ja melkoisilla murskaluvuilla.

Here, have some drama. Miguel Herrera/Hades style!

Kirsikkana kakun päällä puku oli mallikappale, josta sai 30% alennusta. Lauantaina lähdimme kotiin ilman pukua, mutta se jäi mieleeni kummittelemaan. Katselin lauantai-iltana äitini kanssa telkkarista poliisisarjaa siitä mitään sisäistämättä. Sunnuntai-aamun aikana onnistuin intoilullani vakuuttamaan Puoliskon puvun erinomaisuudesta, ja iltaan mennessä oli selvää, että maanantaina olisi pakko olla kello 10 Morsiusgallerian ovenkahvassa kiinni.

Morsiusgalleriassa oli jälleen erinomainen palvelu ja sain sovittaa pukua uudelleen ilman ajanvarausta. Kokeilin myös muutamaa muuta pukua, mutta ne eivät tuntuneet miltään. Ostopäätös syntyi ihmeellisen helposti enkä ole katunut hetkeäkään. Nyt vaan pitäisi jaksaa odottaa ikuisuus hääpäivän saapumista. Dämnit.

Huntua vaiko ei, siinä vasta kysymys

Eräs minua pitkään mietityttäneistä hääperinteistä on morsiamen käyttämä huntu. Ensireaktioni ajatukseen hunnun käyttämisestä hääpäivänä oli melkoisen negatiivinen. Olin varma, etten todellakaan pue päälleni huntua. Yhdistin hunnun mielessäni kristinuskon symboliikkaan, jonka mukaan morsiamen valkoinen huntu viestii puhtautta ja naisen miehelle alisteista asemaa. Mielikuvat naisen "puhtoisuudesta" ja alisteisesta asemasta saivat sisäisen feministini nousemaan takajaloilleen. Näitä mielikuvia vierastan edelleen, mutta suhtautumiseni huntuun itseensä on muuttunut googlettelemisen ja lukemisen ansiosta.

Kate Middleton aka Cambridgen herttuatar Catherine

Luxenburgin perintösuurherttuatar Stephanie

Morsiamen puhtoisuuden jälkeen seuraava asia, mikä mulle tuli hunnuista mieleen, olivat kuninkaalliset häät. Valtavan pitkät laahukset puvuissa ja hunnuissa kielivät ylellisyydestä ja yltäkylläisyydestä. Historian näkökulmasta huntu on ollut yläluokan statussymboli, jonka avulla rikkaat ovat erottautuneet alemmista yhteiskuntaluokista. Esimerkiksi antiikin ajan Persiassa vain yläluokkaiset kaupunkilaisnaiset saivat käyttää huntua. Orjilta ja prostituoiduilta hunnun käyttäminen oli lailla kielletty.

Kuninkaallisiin häihin kuuluvat yltiöpitkät laahukset, kuten yllä olevasta kuvasta käy ilmi. Mä en halua minkäänlaisia laahuksia, koska ne eivät istu omaan identiteettiini. Ne vaatisivat ruhtinaalliset puitteet - seremonian katedraalissa ja juhlat linnassa tai kartanossa. Tällaisiin paikkoihin verrattuna meidän juhlapaikkamme on hyvin vaatimaton. Tuntisin oloni typeräksi pitkässä tilaa ja huomiota vaativassa laahuksessa.

 Sean Connery hääpuvussa: yhtä typerää kuin leena laahuksessa. (Kts. video 8.) WTF

Takaisin asiaan. Suhtautumiseni huntuun alkoi hitaasti muuttua, kun lueskelin hunnun historiasta. Nykytiedon mukaan naisten tapa käyttää huntua päähineenä on lähtöisin muinaisesta Mesopotamiasta. Tapa on lähtöjään perinteestä eikä se ole alun perin ollut uskonnollinen tapa. Historian saatossa hunnun käyttäminen on liittynyt suuriin maailmanuskontoihin, kuten islamiin, juutalaisuuteen ja kristinuskoon. Uskonnollisissa yhteyksissä hunnun käyttö viittaa usein naisen vaatimattomuuteen, sovinnaisuuteen ja/tai tarpeeseen suojata keho miesten katseilta. Nämä eivät kuitenkaan ole hunnun ainoita funktioita, sillä esimerkiksi hindulaisuudessa morsian käyttää huntua kunnioittaakseen jumalia ja paikalla olevia vanhempia ihmisiä. Sanottakoon myös, että osassa Pohjois-Intiaa sulhaset pukeutuvat turbaaniin kiinnitettävään huntuun, jonka tarkoituksena on suojella pahalta silmältä.

Jos katse voisi tappaa.gif

Googlaillessani tämä morsiamen (tai sulhasen) suojautuminen pahalta silmältä ja pahoilta hengiltä toistui useassa yhteydessä. Muun muassa antiikin Roomassa, ennen kristinuskon nousua, morsian pukeutui huntuun, jonka oli tarkoitus pitää poissa morsiamelle kateelliset pahat henget. Huntu kuitenkin jätti naisen kasvot näkyviin. Huntua kutsuttiin nimellä flammeum ja se oli nimensä mukaisesti tulisen oranssinkeltainen. Myös morsiamen kengät olivat oranssit. Itse puku, tunica recta, oli valkoinen, maahan asti ulottuva ja tehty useimmiten pellavasta tai musliinista.

Myös Suomessa uskottiin hunnun suojaavan morsianta pahoilta hengiltä. Ennen vihkiseremoniaa morsiamen uskottiin olevan jonkinlaisessa välitilassa - hän ei enää kuulunut perheensä suojiin, muttei myöskään ollut tulevan miehensä suojeluksessa. Suojaavuuden maksimoimiseksi huntu oli niin paksua kangasta, ettei sen läpi nähnyt. Tämän takia morsian on tarvinnut toisen henkilön, isänsä, saattamaan hänet alttarille.

Afrikkalainen gele-päähine

Intialainen morsiushuntu

Mikä mun pointtini sitten on? Pointti on se, että olisi naiivia ajatella morsiamen huntua ainoastaan kristillisenä naisen alemmuutta korostava merkkinä. Huntu ja muut päähineet viestivät myös perinteestä ja kulttuurista. Ja muodista.

Armani Prive

McQueen kunnolla pakanana

Mitä enemmän olen funtsinut huntuasiaa, sitä vähemmän assosioin sen kristilliseen kulttuuriin. Kristittyjen ohella huntua käyttävät tai käyttivät monet muutkin uskovat ja uskottomat. Hunnun ei tarvitse olla valkoinen eikä sen tarvitse symboloida naisen "puhtautta". Itse asiassa huntu saattaisi olla ratkaisu erääseen toiseen hääongelmaani - siihen, että haluaisin puvultani sekä yksinkertaisuutta että dramaattisuutta. Ratkaisu: simppeli mekko ja huomiota herättävä huntu.

Punainen huntu olisi rock!

Talk about drama.

Valentino. Not gonna lie, mä niin pitäisin tätä.

Kenties mulle tuleekin huntu. Tai jotain hunnun tapaista. Buukkasin lauantaiksi ensimmäisen pukusovitukseni ja aion kokeilla perinteistä huntua. En usko, että mä lopulta päätyisin perinteiseen valkoiseen huntuun, mutta siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Elättelen toivoa, että voisin sovittaa myös jotain älytöntä muotiluomus-päähinettä, vaikka tiedän, ettei sellaisia kannata ottaa myyntiin.

Mutta nyt mä lähden hakemaan maisterin papereitani. Tuitui!

Kaitaliinan korvikkeet

Tänään fundeerasin pöytäliinoja ja kaitaliinoja. Aika tylsä aihe, eikö? Niin mäkin ajattelin, kunnes Pinterestin ihmeellinen maailma todisti ennakkoluuloni vääräksi.

Sitruunapuun oksia liinan tilalla

Saniaisia

Meille tulee kaikkiin pöytiin pitopalvelulta valkoiset pöytäliinat pesulamaksun hinnalla. Mietin jossain vaiheessa liinoista pihistämistä, koska oikeiden pöytäliinojen vaihtaminen Ikean valkoisiin lakanoihin näyttäisi olevan melko yleistä. Sitten aloin miettiä, miltä halpa lakanakangas näyttää ja miten se käyttäytyy - kankaasta kuultaa läpi, se venyy, se on liukasta eikä se välttämättä laskeudu kauniisti suoraan alaspäin. Oikea pöytäliina on kuitenkin oikea pöytäliina. Vahvaa, kauniisti hohtavaa pellavaliinaa on vaikea voittaa juhlatunnelman luomisessa. Tai no, meille tulee puuvillaliinat, koska pellava maksaisi kivasti ekstraa, mutta mainiot ne puuvillaisetkin ovat.

Nyt ei kuitenkaan ole kysymys itse pöytäliinoista vaan asiasta, jota englanniksi kutsutaan nimellä table runner. Suomeksi puhuttaneen kaitaliinoista, vaikka tämä pöytä-juoksija voi olla materiaaliltaan muutakin kuin kangasta. Esimerkiksi ylimmäisenä olevassa kuvassa kaitaliina on vaihdettu sitruunapuun oksiin. Kyseinen idea on aivan ihana, ja jos meidän häät pidettäisiin Suomea lämpimämmässä maassa, meille niin tulisi pöytiin sitruuna- tai oliivipuun oksia. Sellaiset tuoksuisivat kesälle ja auringolle. Oi että! Suomalaisittain saman voisi tehdä vaikkapa omenapuun oksilla kukkien tai omenien kanssa. Myös tuomen kukkivat oksat toimisivat mainiosti, ellei tuoksua pidä liian voimakkaana.

Kankaisen kaitaliinan tilalle voi laittaa lähes mitä tahansa, vain mielikuvitus on rajana. Liinan tilalla voi olla esimerkiksi kalastusverkkoa, lautaa, sammalta, valokuvia, kirjan sivuja tai vaikka vanha ikkunaluukku.

Viimeisten parin vuoden ajan on ollut trendikästä valita hääteemaksi rustiikki maalaisromantiikka. Tämän teeman tiimoilta on yleistä tehdä kaitaliinat rouheasta juuttikankaasta ja naittaa rouheuden puolisoksi romanttista pitsiä. 

Lähde

Lähde

Nämä ovat hauskoja, mutta kaipaisin itse jotain paremmin teemaan sopivaa. Ihastuin tässä taannoin ajatukseen kombinaatiosta, joka koostuisi valkoisesta pöytäliinasta, vaaleasta tyllistä ja särmikkäästä metallista, betonista tai tiilestä. Pöytiin tulisi tämän vision mukaisesti pöytäliinat, niiden päälle hempeää, pehmeää tylliä lattiaan asti ja koristeiksi noita kovia, kylmiä materiaaleja. Yhdistäisin siis jotain tällaista:

Pilvimäistä tylliä

Kylmää metallia

Ruosteista teollisuussälää

Tylliä tarvitsisi tämän näkemyksen toteuttamiseen niin paljon, ettei budjetti taida antaa periksi. Lattiaan asti ulottuva kangas saattaisi myös olla todellisuudessa melko ärsyttävä elementti - siihen kompastelisi ja se olisi tiellä. Jossain muodossa juhlatilaan on kuitenkin saatava pehmeitä kankaita, koska kovat materiaalit tarvitsevat sen pehmeän romanttisen vastaparin. Olen myös kauhukseni huomannut, että teollisen teeman myötä lähestytään huolestuttavalla tavalla steam punkkia - tyyliä, josta haluan pysyä mahdollisimman kaukana. Olisi niin hauskaa käyttää kaikennäköisiä vanhoja hammasrattaita ja muuta teollista kamaa koristeina, mutta mitenkäs se tehdään ilman, että alkaa haista steam punkilta? Pitääkö mun luopua ruosteesta? Käyttää pelkästään uusia ja kiiltäviä materiaaleja? Sulkea silmät ja korvat ja hokea mantrana, ettei steam punkkia ole olemassa? Siinäpä pulma. Kuinka olla särmikäs olematta naurettava?

Painajainen ennen häitä

Mulla on viime aikoina ollut ihan selvä detox gradun kirjoittamisesta. Ei ole kiinnostanut edes ajatella kirjoittamista. Edes blogiin. Eilen aamulla keksin lopulta aiheen, josta tekee mieli kirjoittaa.

Unelmahäät. Imelä sana, jonka sanomisesta jää suuhun mieto ällötyksen maku. En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä siirappisesta hypetyksestä, jonka mukaan jokainen morsian ansaitsee unelmiensa häät. Sen sijaan ajattelin lähestyä unelmahäiden aihetta käänteisestä näkökulmasta ja kirjoittaa siitä, millainen olisi painajaisten hääpäivä. Miettiä sitä, mitkä asiat voisivat mennä spektaakkelimaisesti pieleen. Samalla voin testailla turvallisesti oman pään sisällä, mitkä asiat olisivat mulle tärkeitä ja mitkä asiat puolestaan saisivat rauhassa mennä päin honkia. Rajataan kuitenkin mahdollisten tapahtumien ulkopuolelle fyysiset loukkaantumiset ja kuolemat, koska sehän olis kerrasta siinä se hääpäivä, jos joku heittäisi veivinsä. 

Jämäkkä laituri teillä!

Hääpäivä alkaisi mulle tyypillisellä tavalla eli mä nukkuisin ruhtinaallisesti pommiin. Heräisin yksin tuntikausia aikataulusta myöhässä. Sulho olisi jossain teillä tietymättömillä ja sen puhelin olisi, kuten tavallista, äänettömällä. Siitähän seuraisi paniikki ja mä en toimi paniikissa hyvin. Etenkään aamuisin. Tämä ei edes ole mahdoton skenaario, koska mä nukuin abivuonna reaalin kirjoituksista yli. Heräsin kello 12, kolme tuntia kokeen alkamisen jälkeen. Oli se kyllä melkoinen herätys...

 Kun tajuat nukkuneesi pommiin

Hääpäivänä aikataulun pettämisen takia meikille, tukalle ja pukeutumiselle jäisi liian vähän aikaa. Tämä olisi kamalaa, koska mä olen turhamainen ihminen ja meikki on mun suojamuurini. Ei siis senttitolkulla pakkelia -mielessä vaan henkisesti. Ilman meikkiä mulla on alaston olo. Myös kampaus olisi tärkeä, koska jos tukka hyvin, kaikki hyvin. Olisi ihan tarpeettoman hermoja raastavaa marssia juhlapaikalle sottaisessa meikissä ja huonoilla hiuksilla!

Entäs se hääpuku sitten? Ihmeellistä kyllä, ajatus puvun tuhoutumisesta hääpäivän aamuna ei tuota varsinaista ahdistusta. Tämä tietenkin saattaa muuttua siinä vaiheessa, kun kyseinen puku on todellinen. Toistaiseksi fiilispohjalta sanoisin, että jos puku hajoaa, kaasot saisivat juosta autoon ja ajella hakemaan varasuunnitelma-mekon.

 Tuhoa puku. Sbphotography.

Itse vihkimisestä en myöskään saa keksittyä mitään kamalaa. Juopunut vihkijä? Oh well. Kunhan saa ne oikeat sanat suustaan. On vaikea kuvitella, että mikään virkamies saisi upotettua vihkikaavaan mitään niin kamalaa, että siitä kannattaisi stressata. En oleta vihkimisen olevan maata järisyttävä romanttinen kokemus, joten en osaa pelätä sen menevän huonosti. En myöskään oleta saavani tuhansien eurojen arvoista vihkisormusta, joten senkään hukkumista ei tarvitse hermoilla.

Juhlapaikalle on huomattavasti helpompi keksiä kaikenlaisia pieniä ja suuria katastrofeja. Sähkökatko, vesivahinko, tulipalo, ruokamyrkytys... Pahinta kuitenkin olisi se, jos vierailla olisi tylsää ja huono fiilis. Hyvissä bileissä voi sattua vaikka minkälaista ja silti hyvät juhlat voivat jatkua paikkaa vaihtamalla. Tai no, kyllä se ruokamyrkytys pilaisi bileet. Sormet ristissä siis, että kylmäketju pelaa ja kaikki on tuoretta!

Kaikki edelliset ovat kuitenkin mitättömiä ongelmia mun suurimpaan painajaiseeni verrattuna. Sehän on tämä klassinen: sulho ei saavu paikalle tai vastaa kriittiseen kysymykseen kieltävästi. Hereillä ollessani tiedostan, ettei näin varmastikaan tule tapahtumaan, mutta silti mä näen siitä painajaisia. Ilmeisesti mun alitajunnalla on jonkinlainen "hylätyksi tulemis"-kompleksi. Tai sitten se ei keksi omaperäisempiä painajaisia. Go figure.

Mitä mä tästä ajatusleikistä opin?

1. Ole ihmisiksi.
2. Osta useampi kamalaääninen herätyskello. Tai herätyspommi.

Lähde

Sapuskat häihin

Ajattelin kirjoitella meille ajankohtaisesta asiasta eli pitopalvelusta. Teimme noin kuukausi sitten pitopalvelusta alustavan varauksen ja huomenna menemme maistelemaan sapuskoita ja puhumaan alustavasti palvelukokonaisuudesta. Jännää! 

Meille molemmille häissä tarjottavan ruoan laatu ja maukkaus on tärkeä kriteeri, ja jos budjetista ei tarvitsisi välittää, olisi mahtavaa tilata ruoka esimerkiksi ravinteli Berthasta tai ravintola C:stä. Haavemaailmassa ruoka tehtäisiin paikan päällä, tarjoiltaisiin pöytiin ja jokaiselle ruokalajille olisi sovitettu oma viininsä. Ravintolahäihin ja ruoalla hifistelyyn meillä ei kuitenkaan ole varaa, joten next best thing on laadukas buffet. 

 Ideaalimaailmassa voisimme tarjota häissä tapaksia

Valitsemallamme pitopalvelulla oli tarjota kokonaisuus, jonka hintaan sisältyi muun muassa tarjoilu, servetit ja matkakulut. Osa muista pitopalveluista olisi ottanut edellä mainituista lisähintaa. Valitsemamme paikan suurin valtti oli kuitenkin se, että kyseinen firma selkeästi halusi saada meidät asiakkaikseen. Viesteihini vastattiin erittäin nopeasti ja asiallisesti ja tarjouksessa oli otettu huomioon esittämäni erityispyynnöt. Itselleni oli myös tärkeää se, että pitopalvelun edustaja kysyi heti ensimmäisessä vastausviestissään, haluammeko tehdä alustavan varauksen ja haluaisimmeko tavata hänet alustavan palaverin tiimoilta. Tästä tuli vahva fiilis siitä, että olemme heille asiakkaina tärkeitä.

Yhteensä lähetin tarjouspyyntöjä vain viiteen eri paikkaan. Näistä yksi, oma suosikkini, ei koskaan vastannut. En tiedä oliko syynä vastaamattomuuteen jokin tekninen juttu (pitopalveluista ainoa, joka käytti valmista lomakepohjaa tarjouspyynnöille) vai eikö kyseistä firmaa yksinkertaisesti kiinnostanut. Mua vastaamattomuus jäi vähän korventamaan. Etenkin, kun kyseinen paikka tekee todella hyvää ruokaa. Oh well.

Onko kukaan katsonut Iron Cheffiä? Parasta!

Kolme viidestä pitopalvelusta vastasi viesteihini heti seuraavana työpäivänä. Sain vastaukset maanantain aikana, kun olin lähettänyt viestit edellisenä lauantaina. Yksi ei tosiaan koskaan vastannut, ja viimeisellä paikalla kesti vastaamisessa kolme viikkoa. Kolmesta nopeasti vastanneesta pitopalvelusta yksi oli odotettua huomattavasti kalliimpi, joten karsimme sen kisasta ensimmäisenä. Kaksi parasta pitopalvelua tarjosi samaan hintahaarukkaan hyviä menuja. Voittaja erottautui toiseksi parhaasta tosiaankin tuolla palvelualttiilla asenteellaan (lue: kahdella pienellä kysymyksellä).

Nyt tarvitsee mennä katsomaan Suomen matsia ja tekemään muistilistaa huomista varten. That's all folks!

Gradu purkissa - commence wedding!

Gradu on tarkastuksessa! Thanks them gods. Olin viimeiset pari viikkoa kävelevä kummitus ja melkoinen stressipallo. "Lähetä"-nappia klikattuani nukuin pari kertaa kellon ympäri. Vieläkin vähän nukuttaisi. Mikään häästressi ei voi tämän rinnalla tuntua miltään! Pitää varmaan kirjoittaa tulevaisuuden minälle muistilappu siitä, mitä on oikea stressi, että hiffaa pysyä rauhallisena ennen häitä.

Stressi. Kaunis kuin petolinnun peräsin!

Valtava kiitos kuuluu Puoliskolle, joka jaksoi kannustaa mua äkäpussi-stressistä huolimatta. Dude, youre so stuck/me. En lähde kulumallakaan.

Häiden fiilistely jäi kyllä kokonaan mielestä tuon gradun viilaamisen ajaksi. Saatiin me kuitenkin yksi asia tehtyä viime kuussa - kilpailutettiin catering ja seulottiin voittaja. Meillä on siis pitopalvelu! Jei!

Tarjouspyyntöjen kirjoittaminen oli vänkää puuhaa. Mulla oli pitkähkö lista kysymyksiä, joita yritin saada ytimekkääseen muotoon. Viestit lähetettyäni huomasin, etten ollut kysynyt yhdeltäkään paikalta varausmaksusta tai peruutusehdoista. Heh. No, pikkujuttujahan nuo.

Kävin tänään myös hiplailemassa hääpukuja Morsiusgalleriassa. Siellä on pukuja, joissa on täyspitkät pitsihihat! Ensi kuussa pääsen lopultakin sovittamaan pukuja ja nuo pitsihihat on kyllä niin listalla. Kyselin myös pukujen toimitusajoista ja hämmästyin, kun tajusin, että mun täytyy ostaa puku maaliskuuhun mennessä. Olin jotenkin kuvitellut, että mulla on loputtomasti aikaa jahkailla tän jutun kanssa.

Jepjep. Onpa ihanaa kirjoittaa jotain, mikä ei vaadi lähdeviitettä ja äärimmäisen täsmällistä ilmaisua. 

FREEEDOMMMM!

Fiilis, kun yritti puhua jostain muusta kuin gradusta.

Jee mä oon laama taas!

Peltipurkkeja ja lyhtykoisoja

Tänään olen koettanut keksiä kaikkea graduun liittymätöntä ajateltavaa ja siten estää itseäni kiipeämästä seinille. Syy tähän on se, että saan ohjaajan kommentit ensimmäisestä versiosta vasta huomenna. Mikäs sen parempi harhautustekniikka kuin häiden miettiminen! Nyt siis tehdään tikusta asiaa. Tai peltipurkista.

Nämä isot peltipurkit olen joskus kauan sitten saanut siskoltani. Olen roudannut niitä mukanani jo neljässä muutossa, mutta viimeiset vuodet ne ovat olleet tilanpuutteen vuoksi kaapin nurkassa. Näille voisi hyvinkin keksiä jonkin funktion häihin. Nuo oranssit pallukat ovat lyhtykoisoja, joita kasvaa äitini puutarhassa. Kuivuessaan koisoista tulee todella hienoja. Ne ovat aivan kuin paperisia lyhtyjä. Jos lyhtykoisot ehtivät kukkia ennen meidän häitä, mä haluaisin niitä koristeeksi juhlatilan eteisaulaan. Peltipurkit sopisivat mainiosti koisojen maljakoiksi.

Vastavaloon kuvaaminen on trendikästä, yes?

Purkeista täytyisi ehkä irrottaa kannet juhlia varten, koska ne näyttävät ehkä hieman hölmöiltä roikkuessaan auki. Irrottaminen tuskin olisi iso homma, koska nuo saranat näyttivät simppeleiltä. Alun perin sain idean näiden käyttämiseen Pinterestistä. 

Idea Pinterestistä, miten omaperäistä!

Löysin komeroiden nurkista lojumasta muitakin nättejä peltipurkkeja, mutta ne olivat paljon pienempiä ja kaikki keskenään erilaisia. Niitä pitäisi alkaa keräilemään paljon lisää jos niistä haluaisi esimerkiksi maljakon korvikkeet häihin.

Mutta nuo lyhtykoisot on vaan niin kauniita. Toivon tosi tosi paljon, että ne ehtisivät kukkia ja me saatais niitä koristeiksi. Ehkä äiti suostuu kyttäämään niitä tänä syksynä ja raportoimaan, milloin ne olisivat kypsiä koristeiksi.

That's it for today, folks. Have a good one.