Mulla on viime aikoina ollut ihan selvä detox gradun kirjoittamisesta. Ei ole kiinnostanut edes ajatella kirjoittamista. Edes blogiin. Eilen aamulla keksin lopulta aiheen, josta tekee mieli kirjoittaa.
Unelmahäät. Imelä sana, jonka sanomisesta jää suuhun mieto ällötyksen maku. En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä siirappisesta hypetyksestä, jonka mukaan jokainen morsian ansaitsee unelmiensa häät. Sen sijaan ajattelin lähestyä unelmahäiden aihetta käänteisestä näkökulmasta ja kirjoittaa siitä, millainen olisi painajaisten hääpäivä. Miettiä sitä, mitkä asiat voisivat mennä spektaakkelimaisesti pieleen. Samalla voin testailla turvallisesti oman pään sisällä, mitkä asiat olisivat mulle tärkeitä ja mitkä asiat puolestaan saisivat rauhassa mennä päin honkia. Rajataan kuitenkin mahdollisten tapahtumien ulkopuolelle fyysiset loukkaantumiset ja kuolemat, koska sehän olis kerrasta siinä se hääpäivä, jos joku heittäisi veivinsä.
Hääpäivä alkaisi mulle tyypillisellä tavalla eli mä nukkuisin ruhtinaallisesti pommiin. Heräisin yksin tuntikausia aikataulusta myöhässä. Sulho olisi jossain teillä tietymättömillä ja sen puhelin olisi, kuten tavallista, äänettömällä. Siitähän seuraisi paniikki ja mä en toimi paniikissa hyvin. Etenkään aamuisin. Tämä ei edes ole mahdoton skenaario, koska mä nukuin abivuonna reaalin kirjoituksista yli. Heräsin kello 12, kolme tuntia kokeen alkamisen jälkeen. Oli se kyllä melkoinen herätys...
Hääpäivänä aikataulun pettämisen takia meikille, tukalle ja pukeutumiselle jäisi liian vähän aikaa. Tämä olisi kamalaa, koska mä olen turhamainen ihminen ja meikki on mun suojamuurini. Ei siis senttitolkulla pakkelia -mielessä vaan henkisesti. Ilman meikkiä mulla on alaston olo. Myös kampaus olisi tärkeä, koska jos tukka hyvin, kaikki hyvin. Olisi ihan tarpeettoman hermoja raastavaa marssia juhlapaikalle sottaisessa meikissä ja huonoilla hiuksilla!
Entäs se hääpuku sitten? Ihmeellistä kyllä, ajatus puvun tuhoutumisesta hääpäivän aamuna ei tuota varsinaista ahdistusta. Tämä tietenkin saattaa muuttua siinä vaiheessa, kun kyseinen puku on todellinen. Toistaiseksi fiilispohjalta sanoisin, että jos puku hajoaa, kaasot saisivat juosta autoon ja ajella hakemaan varasuunnitelma-mekon.
Itse vihkimisestä en myöskään saa keksittyä mitään kamalaa. Juopunut vihkijä? Oh well. Kunhan saa ne oikeat sanat suustaan. On vaikea kuvitella, että mikään virkamies saisi upotettua vihkikaavaan mitään niin kamalaa, että siitä kannattaisi stressata. En oleta vihkimisen olevan maata järisyttävä romanttinen kokemus, joten en osaa pelätä sen menevän huonosti. En myöskään oleta saavani tuhansien eurojen arvoista vihkisormusta, joten senkään hukkumista ei tarvitse hermoilla.
Juhlapaikalle on huomattavasti helpompi keksiä kaikenlaisia pieniä ja suuria katastrofeja. Sähkökatko, vesivahinko, tulipalo, ruokamyrkytys... Pahinta kuitenkin olisi se, jos vierailla olisi tylsää ja huono fiilis. Hyvissä bileissä voi sattua vaikka minkälaista ja silti hyvät juhlat voivat jatkua paikkaa vaihtamalla. Tai no, kyllä se ruokamyrkytys pilaisi bileet. Sormet ristissä siis, että kylmäketju pelaa ja kaikki on tuoretta!
Kaikki edelliset ovat kuitenkin mitättömiä ongelmia mun suurimpaan painajaiseeni verrattuna. Sehän on tämä klassinen: sulho ei saavu paikalle tai vastaa kriittiseen kysymykseen kieltävästi. Hereillä ollessani tiedostan, ettei näin varmastikaan tule tapahtumaan, mutta silti mä näen siitä painajaisia. Ilmeisesti mun alitajunnalla on jonkinlainen "hylätyksi tulemis"-kompleksi. Tai sitten se ei keksi omaperäisempiä painajaisia. Go figure.
Mitä mä tästä ajatusleikistä opin?
1. Ole ihmisiksi.
2. Osta useampi kamalaääninen herätyskello. Tai herätyspommi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti