tiistai 31. maaliskuuta 2015

Sormus vihkimistä varten?

Vihkisormuksen hankkiminen naiselle vaikuttaa olevan normi. Miehelle riittää yleensä yksi sormus, mutta naiselle on ostettava kaksi. Kihla- ja vihkisormus. Yksi merkiksi siitä, että on lupautunut menemään naimisiin, toinen merkiksi siitä, että ollaan naimisissa. Tarvitseeko sormuksia tosiaan olla kaksi?

Mä tykkään hirmuisen paljon mun kihlasormuksesta enkä enää luopuisi siitä. Se symboloi meidän päätöstä mennä naimisiin. Miksi tarvitsisin vielä toisen sormuksen? Ainoat keksimäni syyt myöntävälle vastaukselle ovat 1) sormus on kaunis esine omistaa, joten uusi sormus olisi kiva juttu, ja 2) Puolisko voisi pujottaa uuden sormuksen mun sormeeni vihkitilaisuudessa. Vaihtoehto numero yksi on naimisiinmenon kannalta turha. Vaihtoehto kaksi puolestaan synnyttää jatkokysymyksen 3) eikö vihkitilaisuudessa voisi käyttää kihlasormusta. Silloin kihla täytyisi ottaa sormesta pois ennen vihkimistä, mutta entäs sitten? Voisimmehan me molemmat ottaa sormukset pois ja antaa ne toisillemme vihkiseremoniassa.

My preciouss.

Mua on siis mietityttänyt jo pitemmän aikaa tämä sormusasia. Jahkailun ja ihmettelyn jälkeen olen saanut rajattua yhden vaihtoehdoista pois. Timanttia mulle ei tule. Tämä ei kylläkään ratkaise sormusongelmaa, koska timantin tilalle voisin ottaa moissaniitin tai värillisen jalokiven. Eikä se ratkaise myöskään ongelmaa siitä, haluanko koko vihkisormuksen vai en.


Päätös siitä, etten halua timanttia, oli melkoisen Interbnetin syvyyksiin sukeltamisen tulos. Kun menimme kihloihin, taisin sanoa Puoliskolle, että jos mun vihkisormuksessa on timantti, sen on oltava aito. Kuolasin netissä valtavia yhden tai kahden karaatin timanttisormuksia. Sitten aloin ottaa selvää, mitä tämä lysti meille maksaisi, ja järkytyin. Tajusin, etten tiennyt tuon taivaallista timanteista. Otin selvää timanttikaupasta ja tiedon mukana mun mielipide alkoi muuttua. Nyt tiedän sen verran, etten halua timanttia.

Jos päädyn hankkimaan uuden sormuksen, ostan sen joko käytettynä esimerkiksi Helsingin Pantista, tai sitten ostan käsityönä tehdyn sormuksen suomalaiselta kultasepältä. Mun silmää miellyttävät erityisesti Tarkkasen korut. Tampereella vaihtoehtona voisi olla teettää sormus Mia Mantereella, jonka hienoja sormuksia hiplailin helmikuussa häämessuilla. Saa nähdä ehdinkö mä päättää näitä asioita ennen häitä.

Lähde

Välillä mietin, että yliopisto on opettanut mut liiankin kriittiseksi, kun tällaisia asioita pähkäilen näin kauan. Oonko se vaan minä, vai saako muutkin välillä päänsärkyjä turhista häihin liittyvistä ongelmista? Jos vaan ostais sen sormuksen ja sillä sipuli. Mut sit taas toisaalta...!

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Sataa sataa ropisee

Tuolla on satanut vettä koko aamun. Taukoamatta. Entä jos hääpäivänäkin sataa?


Ei se haittaisi, vaikka hääpäivänä sataisikin. Sateen mahdollisuuteen täytyy vain varautua ja itselle täytyy tehdä selväksi, ettei sade haittaa. Sanotaan, että sade hääpäivänä tuo onnea ja ennustaa onnellista avioliittoa, joten sade voisi olla hyväkin juttu. Ja sadepäivänä saa mielettömän hienoja valokuvia! Aloin kuvia katsellessani melkein toivoa, että meidänkin päivänämme sataisi. 




Sateen mahdollisuus hääpäivänä tarkoittaa myös sitä, että saa oikein luvan kanssa etsiä varalle oikein jonkin oikein söpön sateenvarjon. Interbnet näkyy olevan pulloillaan sellaisia!
 
 



Löysin myös kollaasin mahtavia toinen toistaan hullumpia nörttisateenvarjoja. Haluaisitko heijastaa nettiselaimen sateenvarjosi sisäkankaalle? Toivoisitko, että sateenvarjossasi olisi bluethooth? Ehkä sittenkin kädensijaan rakennettu piilopullo olisi sun juttusi? Eikun tilaamaan!
 
Sitten on vielä yksi kuva, jonka ideaa haluan lainata. 


Jos hääpäivänä sataa, aion ylipuhua Puoliskon ja valokuvaajan tähän. Tällainen kuva olisi siistiä ottaa Hämeensillalta, jotta ne Aaltosen patsaat näkyis kuvissa. Sitten pitäis toivoa ja luottaa, että valkoinen puku pysäyttäisi kohti ajavan liikenteen... Vaikka sehän vasta jännittävä kuva olisikin, jos hääpari seisoskelis ohiajavien TKL:n bussien välissä.

Jepjep. That's all folks.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Tarjouspyynnöt pitopalveluille

Mua on jo pitkään kuumottanut ajatus pitopalvelun buukkaamisesta. Olen luonteeltani epäileväisen kyynistä sorttia enkä automaattisesti luota siihen, että ihmiset pitävät sanansa. Etenkään silloin, kun kyse on rahasta. Kuulun myös siihen ryhmään kaheleita ihmisiä, jotka lukevat Interbnetissä sopimustekstejä ennen "hyväksyn" -laatikon ruksimista. Puolisko piruilee mulle tuosta nettisopimusten selailusta, ja ihan aiheesta. 

Oon myös erittäin taitava maalaamaan piruja seinille, kuten äitini asian kerran ilmaisi. Tarkoittaa siis sitä, että aloitan yleensä asioiden suunnittelun miettimällä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja miten pahasti ne voi mennä pieleen. Näkökulmasta riippuen tämä on joko pessimismiä tai realismia.



Tähän soppaan kun lisätään se, että entisessä työssäni näin läheltä, miten isoissa vaikeuksissa ravintolat laman takia ovat, ollaan jo aika lähellä paranoidia. Oon puolitosissani miettinyt, että tilaisin Kauppalehdeltä tiedot pitopalvelujen mahdollisista maksuhäiriöistä. Kysely maksaa 1,50 euroa per firma. Se olisi pieni hinta siitä, ettei mun tarvitsisi nähdä painajaisia, että pulju kaatuu ennen häitä.

Pitopalvelun lasku on ainakin meidän kohdalla häiden suurin menoerä, ja ruoka on häiden tärkeysjärjestyksessä kolmen tärkeimmän jutun joukossa. Edellisen perusteella voitte varmaan kuvitella, että Melkein Morsianta tosiaan kuumottaa.

Paranoidiutta vähentääkseni tein itselleni listaa asioista, jotka täytyy selvittää pitopalvelun kanssa ennen sopimuksen tekemistä. Listat on niin kivoja. Ehkä tästä on myös hyötyä jollekulle muulle.

MUISTILISTA PITOPALVELUN VALITSEMISTA VARTEN:

  • Miten hinta muodostuu eli mitä se sisältää?  Voiko tulla ylimääräisiä kuluja?
    • Sisältyykö hintaan
    • Tarjoilu (Jos ei, tuntihinta + montako tarjoilijaa/tuntia?)
    • Pöytäliinat, servetit (Jos ei, paljonko per kpl + sisältyykö pesetys?)
    • Tiskaus, siivoaminen
    • Alkoholittomat ruokajuomat (Mitkä juomat?)
    • Juomien tarjoilu ruokailun aikana (Viinin kaadot)
    • Kahvitus (Kahvi/tee)
    • Matkakulut
    • ALV
  • Varausmaksu? 
  • Peruutusehdot?
  • Valmistetaanko ruoka paikan päällä vai jossain muualla?
  • Onko mahdollista maistaa ruokia etukäteen?
  • Laskeeko hinta, jos kakku tehdään itse? Kuinka paljon?
  • Montako tarjoilijaa tarvitaan? Miten pukeutuvat? (Juhlan luonne)
  • Kattaako pitopalvelu pöydät vai kattaako asiakas? 
  • Voiko kylmät ylijääneet ruoat jättää asiakkaalle? (Iltapala)
  • Miten erikoisruokavaliot huomioidaan?
  • Menun suunnitteleminen + mahdollinen juhlapaikalla käyminen etukäteen

Miltäs näyttää? Oonko missannut jotain?
Millä perusteilla te muut ootte valinneet pitopalvelun?

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Teemana Teollinen / Romanttinen

Puolisko yllätti mut tässä taannoin kysymällä "niin halutaankos me joku teema meidän häihin?". Siitähän alkoi hirmuinen Interbnetin ja Pinterestin syövereiden tutkiminen. Inspiraatiota löytyi suuntaan jos toiseen. Hääjuhlia on järjestetty maailmalla kaikissa mahdollisissa teemoissa. Jenkeissä hääbisnes on isoimmillaan, joten sieltä löytyy tosi omituisia hääteemoja. Esimerkiksi Disneyn prinsessa -aiheiset häät on ihan perusmeininkiä, ja Disney itse onkin laajentanut repertuaariaan oheistuotekrääsästä häiden järjestämiseen. Toisessa teemallisessa ääripäässä ovat zombie -häät, joista tuli trendikkäitä The Walking Dead tv-sarjan myötä. Nämä eivät kuitenkin ole mitään verrattuna kamalimpiin teemahäihin.

Löysin myös monta maanläheisempää teemaa, joista pidin ja joita voisin harkita toteutettavaksi. Yllä olevat eivät selkeästikään näihin kuulu, vaikka mua kutkuttaakin ajatus astetta synkemmistä trash the dress -kuvista. 

Mielenkiintoisin teema, jonka löysin, on peräisin Jenkkilästä - yllätys yllätys. Teemaa kutsutaan nimellä industrial/romantic eli suomeksi teollinen/romanttinen. Toiset kutsuvat nimellä industrial chic. Alunperin juttu on syntynyt siitä, että joku on vuokrannut tyhjän teollisuushallin häitään varten ja käyttänyt koristeluissa pehmeitä materiaaleja ja hempeitä värejä. Tarkoituksena on leikkiä vastakohtaisilla materiaaleilla. Yhdistellä metallia, pitsiä, tiiltä, kukkia ja betonia.





Tykkään tosi paljon tästä ajatuksesta. Vastakohtaisuuksilla leikkiminen on hauskaa, ja meidän juhlapaikkaan eli Haulitehtaalle tämä sopis kuin ... Meinasin sanoa kuin nyrkki silmään mutta sanotaankin kuin betoni häihin. Siellä on jo valmiiksi rosoista tiiliseinää ja kylmää rautaa. Sitä teollista puolta voisi vielä tuoda enemmän esille ottamalla mukaan ruosteista metallia. Aaltopeltiä olen aina mielessäni inhonnut, mutta rakastuin ajatukseen ruosteisesta kämäsestä aaltopellin palasta istumakarttana:


Mun on varmaan pakko soittaa isälle ja kysyä, josko sillä olis jemmassa ylimääräistä kattopeltiä. Sitä peltiä vois käydä vähän rääkkäämässä hiomakoneen kanssa ja laittaa syksyllä ulos muhimaan, että se ruostuisi häihin mennessä. Taidan olla vähän gaga kun tällaista suunnittelen! Punertava ruoste vaan näyttäisi niin hyvältä sen punatiilen kanssa. Eikö? 

Mitä enemmän oon googlaillut ja miettinyt tätä teollista teemaa, sitä enemmän oon siitä innostunut. Tämän kanssa vois hullutella ja revitellä. Aaltopellin lisäksi ehdin jo miettiä, toimisiko poranterät ja kukat yhdessä; jos ottaisi värittömän lasimaljakon, laittais pohjalle niitä teriä, täyttäis vedellä ja asettelis pinnalle kellumaan kukkia. Jossain näin myös kuvan morsiamen kimpusta, johon oli ripustettu muttereita. Muttereita kukkakimppuun! Dude. Awasome.



Erinomainen syy valita tämä teema olisi myös se, että mä saisin luvan kanssa kokeilla sitä romanttista puolta. Mä oon tosi monta vuotta pitänyt itseni eräänlaisessa kovanaama -laatikossa. Tyttömäiset ja romanttiset asiat oli mulle pelkästään imeliä. Nyt voisin etsiä itselleni jonkun uuden kivan laatikon.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Pieni tarina kihloista

Tänään olisi tarkoitus kertoa pieni tarina. Tarina siitä, kuinka me menimme kihloihin Pariisissa.

Arvaa mikä maamerkki.

Ei kuitenkaan kannata odottaa yltiöromanttista tarinaa, sillä tämä kosinta ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa.

Morsian, eli minä, kosin sulhoa hetken mielijohteesta. En ollut koskaan haaveillut kosinnasta, joten en osannut odottaa tai suunnitella sitä. En odottanut, että Puolisko kosisi mua suurella romanttisella eleellä timanttisormuksen kanssa. En myöskään ajatellut, että kosiminen olisi miehen tehtävä. Se kysymys vain putkahti ulos suustani. Että mentäisiinkö kihloihin.

Kosinnassa ei vaihdettu sormuksia. Eipä olisi voitukaan, koska mä pamautin kysymyksen ulos suustani noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun ajatus kosimisesta oli mieleeni juolahtanut. Jos aivojeni ja suuni välillä olisi vahvempi suodatin, emme olisi menneet tuolloin kihloihin.

Kosinta tapahtui aamulla ennen kello kymmentä. Olimme kävelemässä kohti Montmartrea Starbucksin kahvikuppien kanssa. Kysymys pääsi ilmoille Moulin Rougen edessä olevalla risteysalueella. Mä kosin jossain hiton risteyksessä! Ei sen verran ollut tytöllä maalaisjärkeä tai kärsivällisyyttä, että olisi edes johonkin puistoon asti odottanut. Tai jos sitä kärsivällisyyttä olisi ollut vähän enemmän, kysymyksen olisi voinut esittää Sacre Coeurin portailla.

Sacre Coeur eli Pyhän Sydämen basilika

Viimeinen puuttuva twisti tarinalle on se, että Pariisin kämppämme kylpyhuoneesta oli tuona aamuna mennyt tukkoon eräs strateginen putki. Voitte arvata, mikä niistä se oli. Aamu oli alkanut sillä, että yritimme soittaa englantia huonosti puhuvalle vuokraisännällemme ja selittää, mitä kaikkea ylimääräistä kylpyhuoneesta löytyikään. Aamukymmeneen mennessä olimme ehtineet kertoa toisillemme jo ihan liian monta kyseistä ainetta koskevaa vitsiä. Minähän sitten päätin, ettei tämä päivä saa jäädä historiaan siitä epämiellyttävästä jutusta. Ei se sitten kyllä jäänytkään! Siitä tuli meidän kihlajaispäivä.

Palasimme Suomeen noin viikkoa myöhemmin. Taisimme molemmat olla hieman hämillämme tapahtuneesta, koska kumpikaan ei tehnyt asiasta numeroa. Sormuksetkin ostimme vuoden kuluttua itse kosinnasta. Vasta sen jälkeen kerroimme asiasta lähipiirille virallisesti.

Nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, kumpikaan meistä ei muista, miten keskustelu kihlautumisesta eteni. Mä luulen, että kysyin suoran kysymyksen "mentäiskö kihloihin" ilman sen kummempia esipuheita tai eleitä. Puolisko puolestaan mietti, että on varmaankin vastannut "ootsä tosissas". Meidän on kuitenkin täytynyt päästä asiassa yhteisymmärrykseen, koska lopputuloksena olimme kihloissa. Sulhasen on siis jossain muodossa täytynyt vastata "kyllä". Ollaankohan me jotenkin outolintuja, kun ei muisteta tällaista asiaa?

 Pulu Pariisissa.

Joskus mua arveluttaa, että toimin kosiessani hölmösti. En siksi, että katuisin päätöstäni kosia. Päin vastoin; olen on ylpeä siitä, että uskalsin kosia. Etenkin, kun kosimista ei pidetä naisen rooliin kuuluvana asiana. On ihanaa olla Puoliskon kanssa kihloissa. Sitäkään en missään nimessä harmittele.

Mua arveluttaa se, että toiminko mä liian hätäisesti ja veinkö mä äkkipikaisuudellani Puoliskolta mahdollisuuden suunnitella kosinta. Toisaalta elämä ei aina mene niin kuin sen suunnittelee, kuten joku viisas tyyppi kerran tokaisi. Ehkä tämä mun omien toimieni kyseenalaistaminen kumpuaa juuri siitä sosiaalisesta normista, että miehen kuuluu kosia romanttisella eleellä.

Tärkeintä tässä on, että me mennään naimisiin. Hullua. Ja ihanaa.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Budjetti ja varjobudjetti

Häihin saa uppoamaan rahaa aivan hulluja määriä. Olitpa ostamassa mitä tahansa asiaa kengistä kukkiin tai tilaamassa pitopalvelua tai valokuvaajaa, maaginen etuliite "hää-" nostaa hintaa huomattavasti. "Hää"kukkakimpusta voi joutua pulittamaan satasen, kun tavallisen kukkakimpun saa parillakympillä. Yleinen mentaliteetti tuntuu olevan, että myyjä saa pyytää tuotteistaan lähes mitä tahansa, koska häiden järjestämisessä ei pihistetä. Mua tämä kismittää vietävästi.


Viime kesänä laskeskelin alustavaa budjettia häitä varten. En siinä vaiheessa ollut priorisoinut häiden eri osia. Listasin vain juttuja, jotka olisi siistiä häihin saada. Summa alkoi hipoa nopeasti taivaita: olisi todella helppoa laittaa 10 000 euroa palamaan yhdessä päivässä. Naurettavinta oli, ettei tuossa summassa ollut kyse mistään överistä luksuksesta. Tämä oli mulle ensimmäinen häihin liittyvä reality check: karu todellisuus tiputti mut alas häähattarapilven päältä.

Piti alkaa miettiä, mikä on itselle tärkeää ja mikä ei. Toive livebändistä lensi ensimmäisenä ikkunasta. Pelkästään sillä säästää Tampereen kokoisessa kaupungissa tonnin. Tunnelma nousee ihan yhtä hyvin vaikka musiikki tulisi läppäriltä. Ruksin listalta myös kukka-asetelmat, joihin menee sormia napauttamalla toinen tonni. Joko ostetaan x määrää leikkokukkia tai kenties kasvatetaan niitä itse ja tuodaan ruukuissa juhlapaikalle. Vähän mielikuvitusta ja vaivannäköä säästää koristeluissa hurjan määrän euroja.


Tämän jälkeen säästökohteista päättäminen muuttui vaikeammaksi, mutta onneksi tässä on ollut aikaa mennä itseensä ja selvitellä, mistä kaikesta voi luopua. Hullu ajatus, eikö? Pitää opetella luopumaan vaikkei ole vielä ostanut mitään. Siltä se kuitenkin on tuntunut.

Nyt olen iloinen siitä, että tämä pihistely -prosessi piti käydä läpi. Sen takia aion tehdä varsinaisen budjetin ja sille varjobudjetin. Budjetti on realistinen näkemys siitä, paljonko voimme ja haluamme käyttää häihin rahaa. Varjobudjetti puolestaan on kyynisen pessimismin ilmentymä: tätä budjettia käytetään, jos kaikki menee päin helvettiä ja rahaa ei ole. Uskon vakaasti, että varjobudjettia ei tarvitse käyttää, mutta itse asiassa sen suunnitteleminen on ollut hauskempaa kuin varsinaisen budjetin laskeminen!

Varjobudjetista jätetään pois kaikki, mikä ei ole pakollista. Ainoan poikkeuksen tähän tekevät ruoat ja juomat. Myös juhlapaikka pidetään, ja tämän hetkinen vierasmäärä, 60 henkeä. Ilman näitä ei ole bileitä. Piste. Tämän jälkeen oikeastaan kaikki on vapaata riistaa leikattavaksi. 

Ekana lähtisivät morsiamen puku ja sormus. Kalliin morsiuspuvun sijasta ostaisin Karen Milleniltä jonkinlaisen cocktail-mekon, koska ne istuu mulle hyvin ja on ihania. Meikin ja tukan voisi laittaa itse, koska eihän se mitään tähtitiedettä ole. Morsiamen tilpehöörit eli laukku, huntu, korut ja kengät voisi mainiosti etsiä käytettyinä tai käyttää omia vanhoja. Sormuksen voisi ostaa myöhemmin, vaikka ensimmäisenä hääpäivänä. Tai viidentenä. Tai jättää ostamatta. Naimisiin mentäisiin maistraatissa virka-aikana. Hääautolla matkustamisen sijasta voisi reteesti mennä bussilla. Hääyöksi voisi tulla kotiin. Korttien sijasta voisi ottaa puhelimen kauniiseen käteen ja soittaa vieraille. Ja niin edelleen. 


Mulle pihistelyn miettiminen oli valaisevaa, ja siksi suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin morsiammille ja melkein morsiammille. En siksi, että rahan säästäminen olisi itsearvoista, vaikka se tärkeää onkin, vaan siksi, että sen avulla voi selvitellä, mikä itselle on tärkeää. Kun tietää, mikä tekee bileistä häät, voi priorisoida ja laittaa rahaa niihin asioihin, joilla itselle on merkitystä.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Pieni sivuhuomautus

Tänään totesin, että Facebookin algoritmit on kyynisiä. Todella hiton kyynisiä. Taustatietona kerrottakoon, että kuulun Facebookissa pariinkin hääryhmään. Kyseinen firma myös seuraa, mitä muuta mä selailen netissä samalla kun mulla on Facebook auki. Eli ne tietää tasan tarkasti, että joo-o, siellä suunnitellaan häitä. 

Joten mitä tämä sosiaalisen median jättiläinen päättääkään mulle mainostaa näiden tietojen perusteella? 



Perheklinikan neuvoja avioeroihin.

Ei mulla muuta.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Hääpuku vai puku häihin?

Tajusin eilen illalla, että edellisen postaukseni otsikossa nimesin hääpukuasian turhauttavaksi, mutten selittänyt miksi. Hääpuvusta päättäminen on turhauttavaa, koska mulla on yhä tämä Melkein Morsian -identiteettikriisi päällä. En osaa päättää, haluanko alleviivata "morsian" -identiteettiä (valkoinen puku) vai häivyttää sitä (jotain ihan muuta). Ainoa varma asia on, että valkoiset kermakakut on nogo.


Miksi pukeutua valkoiseen? Miksi olla pukeutumatta valkoiseen?

Valkoinen hääpuku on perinne. Mä en yleensä välitä perinteistä, koska en pidä perustelusta "näin on aina tehty". Tällainen argumentointi ei anna ihmiselle tilaa ajatella ja päättää itse. Toisaalta perinteet voi olla hyvä juttu, jos ne luo tunnetta siitä, että kuuluu johonkin. Että on osa historiaa.

Häät on siinä mielessä harvinaiset juhlat, että ne antaa luvan pukeutua kokonaan valkoiseen. Toisaalta valkoinen on niin ... päivänselvä valinta. Sitä ei tarvitse ajatella. Valkoinen tekee kaikille heti selväksi sen, että siinä sitä mennään naimisiin. En osaa päättää, onko tämä hyvä vai huono asia. Haluan, että hääpäivä on erityinen päivä. Haluan myös, että häissä juhlitaan nimenomaan meitä kahta. Valkoinen hääpuku on todella huomiota herättävä, korostaa morsianta ja tekee sulhasesta helposti seinäruusun. Tätä mä en missään nimessä halua. Häissä juhlitaan meitä parina, ei morsianta.

Nuorempana pidin itsestään selvänä, että jos menen naimisiin, hääpuku on tavallinen iltapuku, jota voi käyttää muulloinkin. Tuntui älyttömältä laittaa rahaa pukuun, jota käyttää vain yhden kerran. Tämä mielestäni nykyäänkin pätevä argumentti, vaikka hääpukujen kierrättäminen on yleistä.

Valkoisella puvulla on vaikeampi korostaa omaa persoonallisuuttaan. Tuntuu, että suuri osa Suomessa myytävistä hääpuvuista on keskenään hyvin samankaltaisia ja tyylilliset variaatiot ovat pieniä. Kääntäen sillä on äärimmäisen helppo painottaa "morsian" -osaa omasta persoonasta.


 Toisaalta. Valkoista pitsiä ja valkoista tylliä. LOVE.


Enhän mä oo ainoa, joka hajoilee tämän asian kanssa? Onko siellä muita, joilla on vaikeuksia päättää puvusta ja/tai siitä, mitä se edustaa? Anyone?

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Ihanasta turhauttavasta hääpukuasiasta

Operaatio Macaronssin toinenkin kokeilu päättyi huonosti. Oikeastaan huonommin kuin ensimmäinen. Tästä syystä kuulette noista mantelikekseistä seuraavan kerran vasta sitten, kun saan ne onnistumaan.

Siispä ajattelin kirjoittaa superklassisesta hääaiheesta - morsiamen puvusta. Hääpuku on varmasti monelle iso juttu. Iso juttu se on mullekin, vaikka säännöllisesti yritän jankuttaa itselleni, että se on vain vaate.

Millainen puku? "Oikea" valkoinen hääpuku vai iltapuku vai ihan vain joku mekko? Housut ja bleiseri? Paljonko haluan siitä maksaa? Mistä se hankitaan? Mitä haluan pukeutumisellani viestittää? Haluanko viestittää mitään? Tarvitseeko tätä ajatella näin paljon?

Ja niin ajatusrumba pyörii päässäni. Mulla on sitä paitsi ollut pitkä aika ajatella pukua, koska kihlojen ostamisen aikaan päätimme, että ennen häitä mä valmistun maisteriksi, sitten säästetään ja vasta sitten juhlitaan. Siitä on nyt seitsemän kuukautta. Kelatkaa miten monta kertaa siinä ajassa ehtii haaveilla kalliista vaatteesta opiskelijabudjetilla!

Jos taivas olisi rajana, laittasin häihin päälle jotain ihanan kahelia. Kuten vaikka McQueenia.


McQueenin Savage Beauty -näyttely muuten tulee tässä kuussa V&A:in Lontoossa. Voi kunpa sinne pääsisi...

Todellisuudessa mun hääpuvun kokonaisbudjetilla saisi ehkä sadasosan haute couture -puvusta, joten nämähän on aika villejä päiväunia. Mahdollisuuksien rajoissa olisi ostaa edellisen sesongin designer -puku alennuksesta, jos lähtisi esimerkiksi sinne Lontooseen, tai tilata sellainen The Outnetistä. On käynyt monta kertaa mielessä, että sillä "tavallisen" hääpuvun hinnalla saisi hyvällä munkilla esimerkiksi Marchesaa. Se onkin sitten ihan toinen juttu, että uskaltaisiko puvun ostaa netistä kokeilematta.

Niistä "tavallisista" hääpuvuista mulla on jo melko selvä mielipide. Avainsanat lienevät tyylikäs, elegantti, yksinkertainen.


Mulle olisi tärkeää, että puku liikkuu kauniisti, joten haluaisin kankaan olevan ohutta, ilmavaa ja laskeutuvaa. Tämä sopisi tyyliin muutenkin, koska tilaisuudesta tulee rento ja epämuodollinen. Ei laahusta, valtavaa helmaa, blingiä tai katedraali -mittaista huntua. Sen sijaan olisi ihanaa löytää sopivalla tavalla boheemi mekko. Esimerkiksi Stilissima myy belgialaisia Rembo Stylingin pukuja. Näitä on joskus pakko mennä kokeilemaan, vaikka ovatkin melko tyyriitä.

Puvun pitäisi ehdottomasti olla imarteleva ja istua hyvin. Saa nähdä, aiheuttaako tämä ongelmia, kun vaatteiden ostaminen on normaalistikin hankalaa. Mun kroppani on tiimalasin muotoinen, eikä nykymuoti tosiaankaan ole sellaista kroppaa varten tehty. Oon viimeisten muutaman vuoden aikana opetellut, mikä näyttää hyvältä mun päällä ja mikä ei. Jännä kyllä, vaatekaupoilla mulle yritetään liian usein myydä vaatteita, jotka korostavat kropasta ihan vääriä kohtia.

Jos siellä ruudun takana on joku muukin, jolla on tiimalasin muotoinen kroppa, niin nyt tulee muutama vinkki.

Puvussa täytyy olla leveät olkaimet tai hihat (muttei missään nimessä sellaisia pieniä cap-hihoja tai puhvihihoja). Olkaimeton mekko saa mun hartiat näyttämään kaapinovilta eli hiton leveiltä. Vyötärön täytyy olla luonnollisella paikallaan eli se ei saa olla liian korkealla (empire) tai tiputettu liian alas. Hartioilla tai lantiolla ei saa olla krääsää, joka korostaa niiden leveyttä. Jos nämä asiat on kohdillaan, melkein kaikkea muuta voi muokata.

Meinasin vielä kirjoittaa fiftari -tyylisistä puvuista, mutta taidan jättää sen myöhempään kertaan.

Ainiin, ja Puolisko vähän lupaili, että voisi joskus esiintyä blogissa vierailevana tähtenä. Sitä odotellessa. Tuitui.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Operaatio Macaron: Nyt kosahti

Tänään piti kirjoittaa macaronsseista.

Macaron 1 - Leena 0

En ole tähän mennessä onnistunut leipomaan yhtä kosahtaneita mantelikeksejä kuin nämä piruparat. Niistä piti tulla kirkkaan keltaisia. Sen sijaan ne on surullisen ruskeita. Niistä tuli myös littanoita ja levinneitä. Tuo röpelö osa pitäis olla macaronin "jalka" ja sen pitäis olla korkea ja kauniin pitsimäinen. Nämä onnettomat paskiaiset sen sijaan näyttää siltä miltä pirtelö näyttää jos puhaltelet siihen pillillä liikaa kuplia. Kaiken huipuks ne oli yhtä aikaa sisältä raakoja ja pinnalta kärähtäneitä. Näihin mä käytin eilen kaksi (2) tuntia elämästäni! Voi morjens.

Hommaan liittyi vielä se kauniin ironinen puoli, että mä väänsin näitä innoissani ja mietin, että joku päivä mä vielä teen näitä tosissaan häihin. Enpä tiennyt, miten kovaa ne kosahtais.

No. Tästä suivaantuneena täytynee tehdä niitä huomenna lisää. Jospa niistä saisi pienellä muokkaamisella kauniin keltaisia. En siis tosiaan ole ennen värjännyt taikinaa. Mahdoton homma ei voi olla, koska ammattilaiset tekee näitä kaikissa sateenkaaren väreissä.

Kuvassa Pariisista ostettuja Pierre Hermen macaronsseja.

Tarkoituksena olisi siis tarjota näitä mantelikeksejä häissä, koska mä ja Puolisko molemmat tykätään näistä ihan huiman paljon. En kuitenkaan halua maksaa maltaita siitä, että tilaisin ne valmiina leipomosta, etenkään, kun en Tampereella oo vielä kertaakaan syönyt kahvilassa hyvänmakuista macaronia. Ne on aina kuivia käppänöitä. Jossain vaiheessa mä sitten luovutin enkä enää osta niitä. Jos joku tietää täkäläisen konditorian, joka osaa pinnalta rapeita ja sisältä pehmeän tahmeita, huudahta siitä kommenteissa! Haluaisin olla väärässä. On muuten sama juttu croisanttien kanssa. Minkä hiton takia suomalaiset ostaa niitä kamalia puoliksi pullataikinasta tehtyjä "croisantteja"? Murmurmur!

Joo. Siis. Operaatio Macaron! Koska haluan tarjota macaroneja, mutta en halua maksaa leipomolle niiden tekemisestä, ainoa vaihtoehto on tehdä ne itse. Ja sehän vie rutosti aikaa, kun vierasmäärä pyörinee 60-70 ihmisessä. Häissä ei mielestäni kuulu pihistää ruoasta eikä leivonnaisista, joten näitä pitäisi olla vähintään 3 per lärvi. Se tarkoittaa 70 hengelle 210 keksiä eli 420 yksittäistä kuorta. Vertailun vuoksi sanottakoon, että eilen valmistui huimat 24 keksiä. Laske itse kauanko mulla menee jos oon aina yhtä hidas! Voi elämän kevät ja kukkiva nuoruus millasta urakkaa oon suunnitellut...

Riittänee, kun totean, että en tosiaan rupea vääntämään näiden kanssa ennen juhlapäivää. Etenkään, kun suunnitteilla on tehdä se kakkukin itse. Äitini onneksi innoistui kakunteosta, leipuri kun on, ja lupasi auttaa mua.

Operaatio Macaronin ensimmäinen askel siis on leipoa onnistuneita keksinkuoria pakastimeen ja kokeilla, kauanko ne säilyvät hyvinä. Toivon, että ne säilyisivät pakkasessa 3-4 viikkoa. Silloin voisin leipoa niitä hissukseen erissä valmiiksi odottelemaan juhlia ja täyttämistä. Jos pakastaminen onnistuu, ne tarvitsee juhlien alla vain sulattaa ja täyttää. Ehdin jo suunnitella, että nakitan pienen armeijan lue: äiti, sisko ja kaasot. Just te! täyttämään niitä ja lepäilen itse laakereillani siinä vieressä. Muahhahah. Todellisuudessa varmaan hajoilen siinä vieressä kaikista jutuista, mitä olis jo pitänyt tehdä valmiiksi.

P.S. Mun TÄYTYY opetella rajaamaan noita valokuviani! Kamala miten omituisia kuvakulmia mä käytänkään.