Pieni tarina kihloista

Tänään olisi tarkoitus kertoa pieni tarina. Tarina siitä, kuinka me menimme kihloihin Pariisissa.

Arvaa mikä maamerkki.

Ei kuitenkaan kannata odottaa yltiöromanttista tarinaa, sillä tämä kosinta ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa.

Morsian, eli minä, kosin sulhoa hetken mielijohteesta. En ollut koskaan haaveillut kosinnasta, joten en osannut odottaa tai suunnitella sitä. En odottanut, että Puolisko kosisi mua suurella romanttisella eleellä timanttisormuksen kanssa. En myöskään ajatellut, että kosiminen olisi miehen tehtävä. Se kysymys vain putkahti ulos suustani. Että mentäisiinkö kihloihin.

Kosinnassa ei vaihdettu sormuksia. Eipä olisi voitukaan, koska mä pamautin kysymyksen ulos suustani noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun ajatus kosimisesta oli mieleeni juolahtanut. Jos aivojeni ja suuni välillä olisi vahvempi suodatin, emme olisi menneet tuolloin kihloihin.

Kosinta tapahtui aamulla ennen kello kymmentä. Olimme kävelemässä kohti Montmartrea Starbucksin kahvikuppien kanssa. Kysymys pääsi ilmoille Moulin Rougen edessä olevalla risteysalueella. Mä kosin jossain hiton risteyksessä! Ei sen verran ollut tytöllä maalaisjärkeä tai kärsivällisyyttä, että olisi edes johonkin puistoon asti odottanut. Tai jos sitä kärsivällisyyttä olisi ollut vähän enemmän, kysymyksen olisi voinut esittää Sacre Coeurin portailla.

 

Sacre Coeur eli Pyhän Sydämen basilika

Viimeinen puuttuva twisti tarinalle on se, että Pariisin kämppämme kylpyhuoneesta oli tuona aamuna mennyt tukkoon eräs strateginen putki. Voitte arvata, mikä niistä se oli. Aamu oli alkanut sillä, että yritimme soittaa englantia huonosti puhuvalle vuokraisännällemme ja selittää, mitä kaikkea ylimääräistä kylpyhuoneesta löytyikään. Aamukymmeneen mennessä olimme ehtineet kertoa toisillemme jo ihan liian monta kyseistä ainetta koskevaa vitsiä. Minähän sitten päätin, ettei tämä päivä saa jäädä historiaan siitä epämiellyttävästä jutusta. Ei se sitten kyllä jäänytkään! Siitä tuli meidän kihlajaispäivä.

Palasimme Suomeen noin viikkoa myöhemmin. Taisimme molemmat olla hieman hämillämme tapahtuneesta, koska kumpikaan ei tehnyt asiasta numeroa. Sormuksetkin ostimme vuoden kuluttua itse kosinnasta. Vasta sen jälkeen kerroimme asiasta lähipiirille virallisesti.

Nyt, puolitoista vuotta myöhemmin, kumpikaan meistä ei muista, miten keskustelu kihlautumisesta eteni. Mä luulen, että kysyin suoran kysymyksen "mentäiskö kihloihin" ilman sen kummempia esipuheita tai eleitä. Puolisko puolestaan mietti, että on varmaankin vastannut "ootsä tosissas". Meidän on kuitenkin täytynyt päästä asiassa yhteisymmärrykseen, koska lopputuloksena olimme kihloissa. Sulhasen on siis jossain muodossa täytynyt vastata "kyllä". Ollaankohan me jotenkin outolintuja, kun ei muisteta tällaista asiaa?

 Pulu Pariisissa.

Joskus mua arveluttaa, että toimin kosiessani hölmösti. En siksi, että katuisin päätöstäni kosia. Päin vastoin; olen on ylpeä siitä, että uskalsin kosia. Etenkin, kun kosimista ei pidetä naisen rooliin kuuluvana asiana. On ihanaa olla Puoliskon kanssa kihloissa. Sitäkään en missään nimessä harmittele.

Mua arveluttaa se, että toiminko mä liian hätäisesti ja veinkö mä äkkipikaisuudellani Puoliskolta mahdollisuuden suunnitella kosinta. Toisaalta elämä ei aina mene niin kuin sen suunnittelee, kuten joku viisas tyyppi kerran tokaisi. Ehkä tämä mun omien toimieni kyseenalaistaminen kumpuaa juuri siitä sosiaalisesta normista, että miehen kuuluu kosia romanttisella eleellä.

Tärkeintä tässä on, että me mennään naimisiin. Hullua. Ja ihanaa.