tiistai 16. kesäkuuta 2015

Nyt kävi kuulkaas niin...

Että mä menin ja ostin vahingossa puvun! Jösses! Suunnitelmana oli ostaa puku vasta syksyllä tai talvella. Sanat ei oikein riitä vieläkään kertomaan, mikä fiilis mulla on, joten saatte läjän giffejä.

Ensireaktio:



Hetkeä myöhemmin:



Puku löytyi ensimmäisellä sovituskerralla ja oli tyyliltään jotain ihan muuta kuin mitä kuvittelin haluavani. Jos muistatte, mähän olin innostunut näistä boheemeista pitsiunelmista:


Ei sitten tullut boheemia pitsiunelmaa. Jännä.

Tarkoitus oli alunperin käydä vain katselemassa hääpukuja, jotta äitini pääsisi mukaan fiilistelemään. Suuntasimme lauantaina Tampereen Morsiusgalleriaan, jota ei voi kuin ylistää. Myyjät olivat ystävällisiä, ammattitaitoisia ja kärsivällisiä, vaikka ylitimme varatun sovitusajan puolella tunnilla. Sovitin kaikenlaisia pukuja hillityistä yksinkertaisista suorista puvuista valtaviin blingiprinsessamekkoihin. Kokeilin montaa pukua, jotka eivät olleet lainkaan omaa tyyliäni ja/tai joista en ajatuksen tasolla pitänyt. 

Ennakkoluuloton erilaisten tyylien sovittaminen kannatti ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille morsmaikuille. On täysin eri asia katsoa kuvaa puvusta ja pukeutua kyseiseen pukuun. Esimerkiksi romanttiset pitsipuvut näyttävät mielestäni kuvissa to-die-forilta, mutta kun puin sellaisen päälleni, en tuntenut mitään. Ehkä lievää mielenkiintoa pitsin kuviointia kohtaan. Toisena esimerkkinä sanottakoon, että kuvissa en lainkaan välitä suurista prinsessahelmoista, mutta ihastuin hetkeksi tulisesti Pronoviaksen värilliseen tyllipilveen:


Prinsessamekot yllättivät mut pahanpäiväisesti. Niitä pukiessa tuli välitön tunnereaktio. Tuota yllä olevaa ~2200 euroa maksavaa vaaleanpunaista pilveä harkitsin muutaman minuutin täysin vakavissani. Puvun riisumisen jälkeen tunne hälveni ja järki palasi sanomaan, että a) hinta on naurettava ja b) haluatko sä muka tosissas useamman neliömetrin tilaa vievän helman. Jos prinsessamekon haluaisi, Pronoviasta olisi hyvin vaikea päihittää. Valtavat kuohkeat helmat olivat uskomattoman kevyitä ja korkeita verrattuna halvempiin versioihin. Kokeilin ~800 euroa maksavaa prinsessamekkoa, jonka helma painoi kuin synti. Se oli niin painava, että tunsin, kuinka helma painoi ja veti ihoa lantioluiden päällä.

Suurin osa sovittamistani puvuista oli hyvin perinteisiä hääpukuja. Herkkiä, tyttömäisiä, romanttisia, ehkä jopa sovinnaisia ja ennalta-arvattavia. Mutta sitten se viimeinen puku. Kukaan meistä - meitä oli paikalla iso jengi: minä, kaksi kaasoa, äitini ja siskoni -  ei meinannut huomata sitä viimeistä pukua, koska se oli mallinuken päällä. En muista, kuka puvun lopulta bongasi, mutta valtava kiitos bongarille! Viimeisestä puvusta tuli mun hääpukuni. Nyt se odottaa tuolla vaatehuoneessa hääpäivää.

Puku oli tyyliä, jota olin joskus ihaillut, mutta en ollut kokenut omakseni kuvien perusteella. Herranjestas se näytti ja tuntui hyvältä! Pukua pukiessa mua alkoi hymyilyttää ja mun teki mieli hyppiä ja tanssia. Tuntui välittömästi siltä, että tämä on mun juttu. Tuntui kotoisalta. Puvussa oli asennetta ja meininkiä, jota perinteisistä puvuista puuttui. Sen kanssa voisi vetää päälle nahkarotsin ja olla rock&roll. Jos muistatte, edellisessä postauksessani mietin ongelmaa yksinkertaisuuden ja dramaattisuuden välillä. Turns out dramaattisuus voitti ja melkoisilla murskaluvuilla.
Kirsikkana kakun päällä puku oli mallikappale, josta sai 30% alennusta. Lauantaina lähdimme kotiin ilman pukua, mutta se jäi mieleeni kummittelemaan. Katselin lauantai-iltana äitini kanssa telkkarista poliisisarjaa siitä mitään sisäistämättä. Sunnuntai-aamun aikana onnistuin intoilullani vakuuttamaan Puoliskon puvun erinomaisuudesta, ja iltaan mennessä oli selvää, että maanantaina olisi pakko olla kello 10 Morsiusgallerian ovenkahvassa kiinni.

Morsiusgalleriassa oli jälleen erinomainen palvelu ja sain sovittaa pukua uudelleen ilman ajanvarausta. Kokeilin myös muutamaa muuta pukua, mutta ne eivät tuntuneet miltään. Ostopäätös syntyi ihmeellisen helposti enkä ole katunut hetkeäkään. Nyt vaan pitäisi jaksaa odottaa ikuisuus hääpäivän saapumista. Dämnit.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Huntua vaiko ei, siinä vasta kysymys

Eräs minua pitkään mietityttäneistä hääperinteistä on morsiamen käyttämä huntu. Ensireaktioni ajatukseen hunnun käyttämisestä hääpäivänä oli melkoisen negatiivinen. Olin varma, etten todellakaan pue päälleni huntua. Yhdistin hunnun mielessäni kristinuskon symboliikkaan, jonka mukaan morsiamen valkoinen huntu viestii puhtautta ja naisen miehelle alisteista asemaa. Mielikuvat naisen "puhtoisuudesta" ja alisteisesta asemasta saivat sisäisen feministini nousemaan takajaloilleen. Näitä mielikuvia vierastan edelleen, mutta suhtautumiseni huntuun itseensä on muuttunut googlettelemisen ja lukemisen ansiosta.



Morsiamen puhtoisuuden jälkeen seuraava asia, mikä mulle tuli hunnuista mieleen, olivat kuninkaalliset häät. Valtavan pitkät laahukset puvuissa ja hunnuissa kielivät ylellisyydestä ja yltäkylläisyydestä. Historian näkökulmasta huntu on ollut yläluokan statussymboli, jonka avulla rikkaat ovat erottautuneet alemmista yhteiskuntaluokista. Esimerkiksi antiikin ajan Persiassa vain yläluokkaiset kaupunkilaisnaiset saivat käyttää huntua. Orjilta ja prostituoiduilta hunnun käyttäminen oli lailla kielletty.

Kuninkaallisiin häihin kuuluvat yltiöpitkät laahukset, kuten yllä olevasta kuvasta käy ilmi. Mä en halua minkäänlaisia laahuksia, koska ne eivät istu omaan identiteettiini. Ne vaatisivat ruhtinaalliset puitteet - seremonian katedraalissa ja juhlat linnassa tai kartanossa. Tällaisiin paikkoihin verrattuna meidän juhlapaikkamme on hyvin vaatimaton. Tuntisin oloni typeräksi pitkässä tilaa ja huomiota vaativassa laahuksessa.


Takaisin asiaan. Suhtautumiseni huntuun alkoi hitaasti muuttua, kun lueskelin hunnun historiasta. Nykytiedon mukaan naisten tapa käyttää huntua päähineenä on lähtöisin muinaisesta Mesopotamiasta. Tapa on lähtöjään perinteestä eikä se ole alun perin ollut uskonnollinen tapa. Historian saatossa hunnun käyttäminen on liittynyt suuriin maailmanuskontoihin, kuten islamiin, juutalaisuuteen ja kristinuskoon. Uskonnollisissa yhteyksissä hunnun käyttö viittaa usein naisen vaatimattomuuteen, sovinnaisuuteen ja/tai tarpeeseen suojata keho miesten katseilta. Nämä eivät kuitenkaan ole hunnun ainoita funktioita, sillä esimerkiksi hindulaisuudessa morsian käyttää huntua kunnioittaakseen jumalia ja paikalla olevia vanhempia ihmisiä. Sanottakoon myös, että osassa Pohjois-Intiaa sulhaset pukeutuvat turbaaniin kiinnitettävään huntuun, jonka tarkoituksena on suojella pahalta silmältä.


Googlaillessani tämä morsiamen (tai sulhasen) suojautuminen pahalta silmältä ja pahoilta hengiltä toistui useassa yhteydessä. Muun muassa antiikin Roomassa, ennen kristinuskon nousua, morsian pukeutui huntuun, jonka oli tarkoitus pitää poissa morsiamelle kateelliset pahat henget. Huntu kuitenkin jätti naisen kasvot näkyviin. Huntua kutsuttiin nimellä flammeum ja se oli nimensä mukaisesti tulisen oranssinkeltainen. Myös morsiamen kengät olivat oranssit. Itse puku, tunica recta, oli valkoinen, maahan asti ulottuva ja tehty useimmiten pellavasta tai musliinista.

Myös Suomessa uskottiin hunnun suojaavan morsianta pahoilta hengiltä. Ennen vihkiseremoniaa morsiamen uskottiin olevan jonkinlaisessa välitilassa - hän ei enää kuulunut perheensä suojiin, muttei myöskään ollut tulevan miehensä suojeluksessa. Suojaavuuden maksimoimiseksi huntu oli niin paksua kangasta, ettei sen läpi nähnyt. Tämän takia morsian on tarvinnut toisen henkilön, isänsä, saattamaan hänet alttarille.



Mikä mun pointtini sitten on? Pointti on se, että olisi naiivia ajatella morsiamen huntua ainoastaan kristillisenä naisen alemmuutta korostava merkkinä. Huntu ja muut päähineet viestivät myös perinteestä ja kulttuurista. Ja muodista.




Mitä enemmän olen funtsinut huntuasiaa, sitä vähemmän assosioin sen kristilliseen kulttuuriin. Kristittyjen ohella huntua käyttävät tai käyttivät monet muutkin uskovat ja uskottomat. Hunnun ei tarvitse olla valkoinen eikä sen tarvitse symboloida naisen "puhtautta". Itse asiassa huntu saattaisi olla ratkaisu erääseen toiseen hääongelmaani - siihen, että haluaisin puvultani sekä yksinkertaisuutta että dramaattisuutta. Ratkaisu: simppeli mekko ja huomiota herättävä huntu.




Kenties mulle tuleekin huntu. Tai jotain hunnun tapaista. Buukkasin lauantaiksi ensimmäisen pukusovitukseni ja aion kokeilla perinteistä huntua. En usko, että mä lopulta päätyisin perinteiseen valkoiseen huntuun, mutta siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Elättelen toivoa, että voisin sovittaa myös jotain älytöntä muotiluomus-päähinettä, vaikka tiedän, ettei sellaisia kannata ottaa myyntiin.

Mutta nyt mä lähden hakemaan maisterin papereitani. Tuitui!