Ei kiitos: kimpun ja sukkanauhan heitto

Mä en halua häihini perinteistä sukkanauhan heittoa. Myöskin perinteisen morsiuskimpun heiton taidan unohtaa. Molemmat perinteet ovat sellaisinaan aikansa eläneitä ja symboloivat ajatusmaailmaa, jota en tunne omakseni.

Miksi en halua jatkaa kyseisiä perinteitä? Aloitetaan historiapläjäyksellä.

Lähde

Ennen muinoin morsimen uskottiin olevan hääpäivänään erityisen onnekas. Uskottiin, että palanen morsiuspuvun kangasta toimisi onnenkaluna. Häävieraat yrittivät repiä ja nyhtää itselleen palasen morsiamen puvusta, koska halusivat itselleen osan morsiamen onnesta. Tapa morsiuskimpun heitosta syntyi osittain halusta jakaa morsiamen onnekkuutta muiden kanssa, mutta myös halusta säilyttää morsiuspuku ehjänä. Toisten lähteiden mukaan morsian alkoi heittää sukkanauhansa häävieraille samasta syystä. Sukkanauhalla sai vielä bonuksena lisääntymisonnea.

Sukkanauhan heiton synnylle löytyi muutamakin selitys. Eräs versio kertoo, että keskiajalla humalaiset vieraat eivät jaksaneet odottaa morsiamen heittävän sukkanauhaa, vaan yrittivät riisua sukkanauhan omatoimisesti saadakseen ekstra-onnet. Hääparit eivät tästä ymmärrettävästi pitäneet. Syntyi perinne siitä, että sulhanen riisuu sukkanauhan ja heittää sen vieraille. Eräs toinen versio sukkanauhan heittämisestä puolestaan perustuu vanhalle vaatimukselle morsiamen neitseellisyydestä. Vieraat kävivät todistamassa, että liitto on täytäntöön pantu ja ottivat sukkanauhan todisteeksi. Tässä yhteydessä sukkanauhan pois heittäminen symboloi sitä, ettei morsian häidensä jälkeen ollut enää neitsyt. Voi kaunis historia!

Lähde

Modernimman näkemyksen mukaan morsiuskimpun ja sukkanauhan nappaajat menevät seuraavina naimisiin. Tällaisenaan heittoperinteet ovat ihan okei, mikäli kaikki vieraat ovat pelin hengessä mukana. Itse en koe miellyttäväksi jaotella vieraitamme sinkkuihin ja pareihin, etenkään niin, että sinkkujen täytyy kisailla keskenään parillisten tyyppien katsellessa vierestä. Olin itse todella pitkään sitä mieltä, etten halua mennä naimisiin kenenkään kanssa, joten en halua pakottaa ketään leikkimään kuka-pääsee-seuraavana -leikkiä. Ei se naimisiinmeno ole mikään itseisarvo. Tämän takia en halua heittää häissä kimppuani sinkkunaisille.

Sukkanauhan heittoon pätee sama sinkut versus parilliset -ongelma. Toinen siihen liittyvä ongelma on se, että sulhasen pitäisi käydä kaivelemassa se pirun sukkanauha mun helmojeni alta kaikkien katsellessa. Pelkkä ajatuskin tästä aiheuttaa epämiellyttävän fiiliksen. Reaktio sinänsä on aikas mielenkiintoinen, koska en yleensä ottaen ole mitenkään julkisiveä ihminen, ja valtaosa ihmisistä suhtautunee sukkanauhan riisumiseen vitsikkäänä ohjelmanumerona. Go figure.

Olen myös miettinyt, millä nämä perinteiset ohjelmanumerot voisi häissä korvata. Lupaan postailla niistä pian, vaikka viime aikoina on vähän blogihiljaisuutta ilmennytkin. Jepjep. Peace out.

Nyt kävi kuulkaas niin...

Että mä menin ja ostin vahingossa puvun! Jösses! Suunnitelmana oli ostaa puku vasta syksyllä tai talvella. Sanat ei oikein riitä vieläkään kertomaan, mikä fiilis mulla on, joten saatte läjän giffejä.

Ensireaktio:

Mikäs se tuolla mallinuken päällä..?

Onhan nämä puvut ihan kivoja, mutta eiköhän lähdetä kotiin...

Hetkeä myöhemmin:

Dämn dämn dämn vitsivitsivitsi...!

OMG I'M SO HAPPY

Puku löytyi ensimmäisellä sovituskerralla ja oli tyyliltään jotain ihan muuta kuin mitä kuvittelin haluavani. Jos muistatte, mähän olin innostunut näistä boheemeista pitsiunelmista:

Lähde

Ei sitten tullut boheemia pitsiunelmaa. Jännä.

Tarkoitus oli alunperin käydä vain katselemassa hääpukuja, jotta äitini pääsisi mukaan fiilistelemään. Suuntasimme lauantaina Tampereen Morsiusgalleriaan, jota ei voi kuin ylistää. Myyjät olivat ystävällisiä, ammattitaitoisia ja kärsivällisiä, vaikka ylitimme varatun sovitusajan puolella tunnilla. Sovitin kaikenlaisia pukuja hillityistä yksinkertaisista suorista puvuista valtaviin blingiprinsessamekkoihin. Kokeilin montaa pukua, jotka eivät olleet lainkaan omaa tyyliäni ja/tai joista en ajatuksen tasolla pitänyt. 

Ennakkoluuloton erilaisten tyylien sovittaminen kannatti ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille morsmaikuille. On täysin eri asia katsoa kuvaa puvusta ja pukeutua kyseiseen pukuun. Esimerkiksi romanttiset pitsipuvut näyttävät mielestäni kuvissa to-die-forilta, mutta kun puin sellaisen päälleni, en tuntenut mitään. Ehkä lievää mielenkiintoa pitsin kuviointia kohtaan. Toisena esimerkkinä sanottakoon, että kuvissa en lainkaan välitä suurista prinsessahelmoista, mutta ihastuin hetkeksi tulisesti Pronoviaksen värilliseen tyllipilveen:

 Pronovias Bia off-white

Prinsessamekot yllättivät mut pahanpäiväisesti. Niitä pukiessa tuli välitön tunnereaktio. Tuota yllä olevaa ~2200 euroa maksavaa vaaleanpunaista pilveä harkitsin muutaman minuutin täysin vakavissani. Puvun riisumisen jälkeen tunne hälveni ja järki palasi sanomaan, että a) hinta on naurettava ja b) haluatko sä muka tosissas useamman neliömetrin tilaa vievän helman. Jos prinsessamekon haluaisi, Pronoviasta olisi hyvin vaikea päihittää. Valtavat kuohkeat helmat olivat uskomattoman kevyitä ja korkeita verrattuna halvempiin versioihin. Kokeilin ~800 euroa maksavaa prinsessamekkoa, jonka helma painoi kuin synti. Se oli niin painava, että tunsin, kuinka helma painoi ja veti ihoa lantioluiden päällä.

Suurin osa sovittamistani puvuista oli hyvin perinteisiä hääpukuja. Herkkiä, tyttömäisiä, romanttisia, ehkä jopa sovinnaisia ja ennalta-arvattavia. Mutta sitten se viimeinen puku. Kukaan meistä - meitä oli paikalla iso jengi: minä, kaksi kaasoa, äitini ja siskoni -  ei meinannut huomata sitä viimeistä pukua, koska se oli mallinuken päällä. En muista, kuka puvun lopulta bongasi, mutta valtava kiitos bongarille! Viimeisestä puvusta tuli mun hääpukuni. Nyt se odottaa tuolla vaatehuoneessa hääpäivää.

Puku oli tyyliä, jota olin joskus ihaillut, mutta en ollut kokenut omakseni kuvien perusteella. Herranjestas se näytti ja tuntui hyvältä! Pukua pukiessa mua alkoi hymyilyttää ja mun teki mieli hyppiä ja tanssia. Tuntui välittömästi siltä, että tämä on mun juttu. Tuntui kotoisalta. Puvussa oli asennetta ja meininkiä, jota perinteisistä puvuista puuttui. Sen kanssa voisi vetää päälle nahkarotsin ja olla rock&roll. Jos muistatte, edellisessä postauksessani mietin ongelmaa yksinkertaisuuden ja dramaattisuuden välillä. Turns out dramaattisuus voitti ja melkoisilla murskaluvuilla.

Here, have some drama. Miguel Herrera/Hades style!

Kirsikkana kakun päällä puku oli mallikappale, josta sai 30% alennusta. Lauantaina lähdimme kotiin ilman pukua, mutta se jäi mieleeni kummittelemaan. Katselin lauantai-iltana äitini kanssa telkkarista poliisisarjaa siitä mitään sisäistämättä. Sunnuntai-aamun aikana onnistuin intoilullani vakuuttamaan Puoliskon puvun erinomaisuudesta, ja iltaan mennessä oli selvää, että maanantaina olisi pakko olla kello 10 Morsiusgallerian ovenkahvassa kiinni.

Morsiusgalleriassa oli jälleen erinomainen palvelu ja sain sovittaa pukua uudelleen ilman ajanvarausta. Kokeilin myös muutamaa muuta pukua, mutta ne eivät tuntuneet miltään. Ostopäätös syntyi ihmeellisen helposti enkä ole katunut hetkeäkään. Nyt vaan pitäisi jaksaa odottaa ikuisuus hääpäivän saapumista. Dämnit.

Huntua vaiko ei, siinä vasta kysymys

Eräs minua pitkään mietityttäneistä hääperinteistä on morsiamen käyttämä huntu. Ensireaktioni ajatukseen hunnun käyttämisestä hääpäivänä oli melkoisen negatiivinen. Olin varma, etten todellakaan pue päälleni huntua. Yhdistin hunnun mielessäni kristinuskon symboliikkaan, jonka mukaan morsiamen valkoinen huntu viestii puhtautta ja naisen miehelle alisteista asemaa. Mielikuvat naisen "puhtoisuudesta" ja alisteisesta asemasta saivat sisäisen feministini nousemaan takajaloilleen. Näitä mielikuvia vierastan edelleen, mutta suhtautumiseni huntuun itseensä on muuttunut googlettelemisen ja lukemisen ansiosta.

Kate Middleton aka Cambridgen herttuatar Catherine

Luxenburgin perintösuurherttuatar Stephanie

Morsiamen puhtoisuuden jälkeen seuraava asia, mikä mulle tuli hunnuista mieleen, olivat kuninkaalliset häät. Valtavan pitkät laahukset puvuissa ja hunnuissa kielivät ylellisyydestä ja yltäkylläisyydestä. Historian näkökulmasta huntu on ollut yläluokan statussymboli, jonka avulla rikkaat ovat erottautuneet alemmista yhteiskuntaluokista. Esimerkiksi antiikin ajan Persiassa vain yläluokkaiset kaupunkilaisnaiset saivat käyttää huntua. Orjilta ja prostituoiduilta hunnun käyttäminen oli lailla kielletty.

Kuninkaallisiin häihin kuuluvat yltiöpitkät laahukset, kuten yllä olevasta kuvasta käy ilmi. Mä en halua minkäänlaisia laahuksia, koska ne eivät istu omaan identiteettiini. Ne vaatisivat ruhtinaalliset puitteet - seremonian katedraalissa ja juhlat linnassa tai kartanossa. Tällaisiin paikkoihin verrattuna meidän juhlapaikkamme on hyvin vaatimaton. Tuntisin oloni typeräksi pitkässä tilaa ja huomiota vaativassa laahuksessa.

 Sean Connery hääpuvussa: yhtä typerää kuin leena laahuksessa. (Kts. video 8.) WTF

Takaisin asiaan. Suhtautumiseni huntuun alkoi hitaasti muuttua, kun lueskelin hunnun historiasta. Nykytiedon mukaan naisten tapa käyttää huntua päähineenä on lähtöisin muinaisesta Mesopotamiasta. Tapa on lähtöjään perinteestä eikä se ole alun perin ollut uskonnollinen tapa. Historian saatossa hunnun käyttäminen on liittynyt suuriin maailmanuskontoihin, kuten islamiin, juutalaisuuteen ja kristinuskoon. Uskonnollisissa yhteyksissä hunnun käyttö viittaa usein naisen vaatimattomuuteen, sovinnaisuuteen ja/tai tarpeeseen suojata keho miesten katseilta. Nämä eivät kuitenkaan ole hunnun ainoita funktioita, sillä esimerkiksi hindulaisuudessa morsian käyttää huntua kunnioittaakseen jumalia ja paikalla olevia vanhempia ihmisiä. Sanottakoon myös, että osassa Pohjois-Intiaa sulhaset pukeutuvat turbaaniin kiinnitettävään huntuun, jonka tarkoituksena on suojella pahalta silmältä.

Jos katse voisi tappaa.gif

Googlaillessani tämä morsiamen (tai sulhasen) suojautuminen pahalta silmältä ja pahoilta hengiltä toistui useassa yhteydessä. Muun muassa antiikin Roomassa, ennen kristinuskon nousua, morsian pukeutui huntuun, jonka oli tarkoitus pitää poissa morsiamelle kateelliset pahat henget. Huntu kuitenkin jätti naisen kasvot näkyviin. Huntua kutsuttiin nimellä flammeum ja se oli nimensä mukaisesti tulisen oranssinkeltainen. Myös morsiamen kengät olivat oranssit. Itse puku, tunica recta, oli valkoinen, maahan asti ulottuva ja tehty useimmiten pellavasta tai musliinista.

Myös Suomessa uskottiin hunnun suojaavan morsianta pahoilta hengiltä. Ennen vihkiseremoniaa morsiamen uskottiin olevan jonkinlaisessa välitilassa - hän ei enää kuulunut perheensä suojiin, muttei myöskään ollut tulevan miehensä suojeluksessa. Suojaavuuden maksimoimiseksi huntu oli niin paksua kangasta, ettei sen läpi nähnyt. Tämän takia morsian on tarvinnut toisen henkilön, isänsä, saattamaan hänet alttarille.

Afrikkalainen gele-päähine

Intialainen morsiushuntu

Mikä mun pointtini sitten on? Pointti on se, että olisi naiivia ajatella morsiamen huntua ainoastaan kristillisenä naisen alemmuutta korostava merkkinä. Huntu ja muut päähineet viestivät myös perinteestä ja kulttuurista. Ja muodista.

Armani Prive

McQueen kunnolla pakanana

Mitä enemmän olen funtsinut huntuasiaa, sitä vähemmän assosioin sen kristilliseen kulttuuriin. Kristittyjen ohella huntua käyttävät tai käyttivät monet muutkin uskovat ja uskottomat. Hunnun ei tarvitse olla valkoinen eikä sen tarvitse symboloida naisen "puhtautta". Itse asiassa huntu saattaisi olla ratkaisu erääseen toiseen hääongelmaani - siihen, että haluaisin puvultani sekä yksinkertaisuutta että dramaattisuutta. Ratkaisu: simppeli mekko ja huomiota herättävä huntu.

Punainen huntu olisi rock!

Talk about drama.

Valentino. Not gonna lie, mä niin pitäisin tätä.

Kenties mulle tuleekin huntu. Tai jotain hunnun tapaista. Buukkasin lauantaiksi ensimmäisen pukusovitukseni ja aion kokeilla perinteistä huntua. En usko, että mä lopulta päätyisin perinteiseen valkoiseen huntuun, mutta siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Elättelen toivoa, että voisin sovittaa myös jotain älytöntä muotiluomus-päähinettä, vaikka tiedän, ettei sellaisia kannata ottaa myyntiin.

Mutta nyt mä lähden hakemaan maisterin papereitani. Tuitui!

Kaitaliinan korvikkeet

Tänään fundeerasin pöytäliinoja ja kaitaliinoja. Aika tylsä aihe, eikö? Niin mäkin ajattelin, kunnes Pinterestin ihmeellinen maailma todisti ennakkoluuloni vääräksi.

Sitruunapuun oksia liinan tilalla

Saniaisia

Meille tulee kaikkiin pöytiin pitopalvelulta valkoiset pöytäliinat pesulamaksun hinnalla. Mietin jossain vaiheessa liinoista pihistämistä, koska oikeiden pöytäliinojen vaihtaminen Ikean valkoisiin lakanoihin näyttäisi olevan melko yleistä. Sitten aloin miettiä, miltä halpa lakanakangas näyttää ja miten se käyttäytyy - kankaasta kuultaa läpi, se venyy, se on liukasta eikä se välttämättä laskeudu kauniisti suoraan alaspäin. Oikea pöytäliina on kuitenkin oikea pöytäliina. Vahvaa, kauniisti hohtavaa pellavaliinaa on vaikea voittaa juhlatunnelman luomisessa. Tai no, meille tulee puuvillaliinat, koska pellava maksaisi kivasti ekstraa, mutta mainiot ne puuvillaisetkin ovat.

Nyt ei kuitenkaan ole kysymys itse pöytäliinoista vaan asiasta, jota englanniksi kutsutaan nimellä table runner. Suomeksi puhuttaneen kaitaliinoista, vaikka tämä pöytä-juoksija voi olla materiaaliltaan muutakin kuin kangasta. Esimerkiksi ylimmäisenä olevassa kuvassa kaitaliina on vaihdettu sitruunapuun oksiin. Kyseinen idea on aivan ihana, ja jos meidän häät pidettäisiin Suomea lämpimämmässä maassa, meille niin tulisi pöytiin sitruuna- tai oliivipuun oksia. Sellaiset tuoksuisivat kesälle ja auringolle. Oi että! Suomalaisittain saman voisi tehdä vaikkapa omenapuun oksilla kukkien tai omenien kanssa. Myös tuomen kukkivat oksat toimisivat mainiosti, ellei tuoksua pidä liian voimakkaana.

Kankaisen kaitaliinan tilalle voi laittaa lähes mitä tahansa, vain mielikuvitus on rajana. Liinan tilalla voi olla esimerkiksi kalastusverkkoa, lautaa, sammalta, valokuvia, kirjan sivuja tai vaikka vanha ikkunaluukku.

Viimeisten parin vuoden ajan on ollut trendikästä valita hääteemaksi rustiikki maalaisromantiikka. Tämän teeman tiimoilta on yleistä tehdä kaitaliinat rouheasta juuttikankaasta ja naittaa rouheuden puolisoksi romanttista pitsiä. 

Lähde

Lähde

Nämä ovat hauskoja, mutta kaipaisin itse jotain paremmin teemaan sopivaa. Ihastuin tässä taannoin ajatukseen kombinaatiosta, joka koostuisi valkoisesta pöytäliinasta, vaaleasta tyllistä ja särmikkäästä metallista, betonista tai tiilestä. Pöytiin tulisi tämän vision mukaisesti pöytäliinat, niiden päälle hempeää, pehmeää tylliä lattiaan asti ja koristeiksi noita kovia, kylmiä materiaaleja. Yhdistäisin siis jotain tällaista:

Pilvimäistä tylliä

Kylmää metallia

Ruosteista teollisuussälää

Tylliä tarvitsisi tämän näkemyksen toteuttamiseen niin paljon, ettei budjetti taida antaa periksi. Lattiaan asti ulottuva kangas saattaisi myös olla todellisuudessa melko ärsyttävä elementti - siihen kompastelisi ja se olisi tiellä. Jossain muodossa juhlatilaan on kuitenkin saatava pehmeitä kankaita, koska kovat materiaalit tarvitsevat sen pehmeän romanttisen vastaparin. Olen myös kauhukseni huomannut, että teollisen teeman myötä lähestytään huolestuttavalla tavalla steam punkkia - tyyliä, josta haluan pysyä mahdollisimman kaukana. Olisi niin hauskaa käyttää kaikennäköisiä vanhoja hammasrattaita ja muuta teollista kamaa koristeina, mutta mitenkäs se tehdään ilman, että alkaa haista steam punkilta? Pitääkö mun luopua ruosteesta? Käyttää pelkästään uusia ja kiiltäviä materiaaleja? Sulkea silmät ja korvat ja hokea mantrana, ettei steam punkkia ole olemassa? Siinäpä pulma. Kuinka olla särmikäs olematta naurettava?